Categories
Artikkelit

Opettajatar 14 vuotta Siperiassa vankileireissä ilman omaa syytään

Lappeenrantalainen Hilma Kilkkinen tuomittiin ”vakoilusta” Petsamossa talvisodan sytyttyä.

ANTTI O. ARPONEN

Kirjailija Aleksandr Solzenitsyn julkaisi 1974­1978 maailmankuulun sarjansa Vankileirien saaristot. Diktaattori Stalinin ajan Neuvostoliitossa ihmisiä vietiin keskitysleireille ja tuhottiin siellä.

Vielä 1950-luvulla arvioitiin, että vankileireissä oli ainakin miljoona ihmistä. Joukossa oli tietysti myös suomalaisia. Yksi heistä oli lappeenrantalainen Hilma Kilkkinen, joka jäi talvisodan syttyessä 30. marraskuuta 1939 puna-armeijan vangiksi Petsamossa.

Kilkkinen virui Stalinin leireissä kaikkiaan 14 vuotta. Hän menetti terveytensä, työkykynsä ja toimeentulonsa Siperiassa, mutta hän pääsi vihdoin takaisin Suomeen talvella 1954.

Hilma Kilkkinen piti vankileireillä päiväkirjaa ja hän kirjoitti kokemuksensa kirjaksi 1960-luvulla. Hän antoi käsikirjoituksen Suomen opettajain liitolle, mutta siihen aikaan sellaiselle kirjalle ei löytynyt Suomessa kustantajaa.

Vasta vuonna 1997 Otava kustansi kirjan, jonka toimitti filosofian tohtori Ritva Sievänen-Allen. Hän toteaa kirjassa, että ”kuvaus suomalaisen opettajattaren kokemuksista vankileirillä Siperiassa oli eräänlaista maanalaista kirjallisuutta 1970-luvun Suomessa”.

Opettajan työtä

Jäämeren rannalla

Hilma Kilkkinen syntyi vuonna 1897 Taipalsaarella. Hän muutti perheensä mukana 1911 Lappeenrantaan ja valmistui opettajaksi 1922. Syksyllä 1939 Hilma Kilkkinen sai opettajan paikan Petsamon Pummangista, Jäämeren rannalta.

Petsamo oli Tarton rauhassa 1920 määrätty Suomelle. Petsamossa oli kalastajakyliä ja Kolosjoen nikkelikaivos.

Toisen maailmansodan sytyttyä syksyllä 1939 Suomen edustajat neuvottelivat Moskovassa Neuvostoliiton vaatimuksista, joihin kuului osan Petsamosta luovuttaminen Neuvostoliitolle.

Sota syttyi 30. marraskuuta 1939 ja heti samana päivänä puna-armeija valtasi Petsamon. Siviiliväestö ei ehtinyt karkuun, se jäi vangiksi. Siviilivangit siirrettiin helmikuussa 1940 Murmanskiin.

Talvisota päättyi 13. maaliskuuta 1940 ja petsamolaiset vangit palautettiin Suomeen. Hilma Kilkkinen kuitenkin pidätettiin, eikä häntä päästetty palaamaan muiden mukana.

Tuomio 8 vuotta,

syytä ei yksilöity

Syyskuussa 1940 Hilmalle langetettiin tuomio: 8 vuotta vankeutta vankileirillä Siperiassa. Syyksi merkittiin ”sosiaalisesti vaarallinen elementti”. Hilma ei koskaan saanut selville mistä häntä oikein syytettiin.

Hilma oli ollut piikomassa Englannissa kesällä 1933 ja 1937 ja oppinut siellä englantia. Hän luki englantilaisia kirjoja ja puhui englantia. Tämä saattoi olla syy siihen, että venäläiset epäilivät häntä talvella 1940 vakoojaksi.

Nykyajan suomalaisen on vaikea kuvitella oloja, joihin Stalinin vangit vuosikausiksi tuomittiin. Käsittämättömintä on se, että suurin osa vangituista ei käytännössä ollut syyllistynyt mihinkään. Neuvostoliitossa vangitsemiseen riitti syyksi se, että oli ”ulkomaalainen”.

Siperiassa vangit olivat piikkilanka-aitojen ympäröimissä parakeissa. Torneissa oli aseistettuja vartijoita, jotka olivat valmiita ampumaan. Töihin kyenneet tekivät töitä, sairastuneet pääsivät vähemmällä, mutta lääkkeiden puutteessa monet sairastuneet kuolivat.

Nälkää, vilua,

luteita ja rottia

Nälkä ja vilu olivat jokapäiväisiä. Siivottomuus ja hygienian puute hämmensi suomalaisia. Luteita ja rottia oli asuinparakeissa. Täit levisivät ihmisistä toisiin. Jotkut etsivät salaa tunkiosta ruuantähteitä nälkäänsä, tai kaivoivat kasvien juuria kesällä maasta. Siperiassa oli talvella usein yli 40 astetta pakkasta.

Vähistä tavaroista oli pidettävä huolta, sillä varastelu oli tavanomaista. Hilma Kilkkisellä oli sama takki koko 14 vuoden vankileirielämän ajan. Ensimmäisenä leiritalvena hän nukkui kylpyvaippa patjanaan, takki peitteenään ja kengät päänalusenaan. Siitä olot eivät merkittävästi parantuneet.

Vangeilla ei ollut mitään yhteyksiä koteihinsa. Vankeja oli ympäri Eurooppaa, Virosta, Liettuasta, Puolasta, Unkarista, Ukrainasta.

Ensimmäisen vuoden aikana Hilma Kilkkisen paino putosi 60 kilosta 38 kiloon. Hänellä oli struuma, kilpirauhasen suurentuma, ja leirillä hän sairastui tuberkuloosiin.

Suomeen palaaminen

monen mutkan takana

Maailmansota päättyi 1945, mutta Hilma Kilkkinen teki pakkotöitä Novosibirskissa ja Kemerovossa kunnes tuomio päättyi 11. maaliskuuta 1948. Hän halusi tietysti palata Suomeen, mutta viranomaiset ilmoittivat, että ”voimme lähettää teidät vain Neuvostoliiton rajojen sisäpuolelle.”

Hilman kotipaikaksi määrättiin Oredes, 100 kilometriä Leningradista (nykyisin Pietari) etelään. Matkalla sinne hän pääsi Moskovassa käymään Suomen lähetystössä. Hänelle annettiin Suomen passi ja sanottiin, että Leningradista hän voi hakea Suomen viisumia.

Pian kävi kuitenkin selväksi, että Neuvostoliitto oli haluton sallimaan vankeudessa olleiden ulkomaalaisten levittää tietoja kokemuksistaan muulle maailmalle. Neuvostoliittohan oli sosialismin ihannevaltio, jossa kaikki oli hyvin.

Hilma Kilkkinen oli vuosina 1948­1949 monta kuukautta ilman passia, ilman asuntoa, työtä ja oleskelulupaa eri puolilla Neuvostoliittoa. Syksyllä 1949 hän pääsi Moskovasta ensimmäisen kerran soittamaan puhelimella sukulaisilleen Suomeen.

Uusi tuomio, nyt

10 vuotta pakkotyötä

Hilma Kilkkinen pidätettiin Moskovassa ja 11. maaliskuuta 1950 hänelle langetettiin 10 vuoden pakkotyötuomio, joka oli sovitettava Abesin leirillä Komin tasavallassa.

Syyte ja tuomio perustuivat ”agitaatioon”. Hilma totesi, että asia oli naurettava, koska hän ei ollut kuukausiin edes keskustellut kuin muutaman ihmisen kanssa.

Neuvostoliiton tuomioistuimien toimet olivat täysin mielivaltaisia. Hilma kesti pakkotyössä henkisesti, mutta fyysisesti hän alkoi olla lopussa.

Maaliskuussa 1953 Stalin kuoli. Vähitellen olot Neuvostoliitossa alkoivat helpottua ja esimerkiksi poliittisia vankeja alettiin vapauttaa. Kesällä 1953 Hilma Kilkkinen pääsi Moskovan lähelle leiriin, jossa oli sotavankeja eri puolilta Eurooppaa. Lähellä Mustaa merta olleen siirtoleirin kautta hän pääsi 9. helmikuuta 1954 vihdoin junalla Vainikkalan kautta Suomeen.

Maailmansodan päätyttyä vankeja pääsi palaamaan Suomeen ja jotkut kertoivat viranomaisille Hilma Kilkkisestä, jonka olivat tavanneet Kemerovossa. Suomen lähetystö esitti 1947 Neuvostoliiton viranomaisille hänestä kyselyn. Vastaus oli, että ”ei ole tavattu Kemerovon sotavankileirillä”.

Ensimmäisen tuomionsa päätyttyä Hilma Kilkkinen pääsi 1948 käymään Moskovassa Suomen lähetystössä, mutta sekään ei pystynyt auttamaan häntä pääsemään kotiin. Lähettiläs Cay Sundström ei antanut lupaa! Sundström oli entinen SKDL:n puheenjohtaja.

Suomen kouluhallitus sai marraskuussa 1953 Hollannista kirjeen. Sen oli lähettänyt L. H. Lindhorst, joka oli tutustunut Hilma Kilkkiseen Tserbakovissa sotavanki- ja keskitysleirissä, 380 kilometriä Moskovasta pohjoiseen. Suomalaiset saivat varmuuden siitä, että Hilma on yhä elossa ja pyrkii edelleen takaisin kotimaahan.

Terveys meni,

mutta elämä jatkui

Hilma Kilkkinen pääsi yli 14 vuoden kurimuksen jälkeen Suomeen. Uskonnollinen vakaumus, fyysinen sitkeys, valtava henkinen kestävyys ja tottumus yksinkertaisista oloista auttoivat hänet kestämään vuodet vankileireillä.

Suomessa Hilma Kilkkinen todettiin työkyvyttömäksi ja hän sai eläkkeen vuonna 1956 ja kuoli kesällä 1975. Hän kirjoitti muistelmansa ja totesi ne viimeistellessään joulukuussa 1971:

”Sodanaikaiset vammat eivät ole vieläkään parantuneet. Minut vangittiin Stalinin systeemin mukaisesti ilman toteen näytettyä syytä. Jouduin viettämään vankiloissa ja pakkotyöleireillä 14 vuotta.

Minulta kysytään: miksi? Kuinka se on mahdollista? Kuinka kestin? Niin, kunpa sen tietäisin.”

TEOKSESTA PITKÄ MATKA SIPERIAAN

Kuvateksti

Kantti kesti. Hilma Kilkkinen selvisi hengissä Stalinin kuolemanleireiltä.

Kirjoittaja:
Antti O. Arponen