Kiban paletissa MUSTA on voiman väri

• Tykin tyttö Kiba Lumberg puhuu paljon: ruuasta, ihmisen vapaudesta, kulttuurin vaatimuksista.

SARI PULLINEN

Pikku-Pariisiksi ja mini-Viipuriksi kuvailee Kiba Lumberg asuinpaikkaansa, Helsingin Kalliota. Fleminginkatu yhdeksässä ovi aukeaa Kiban aurinkogalleriaan, pieneen työhuoneeseen ja kulttuuriyhdistyksen tiloihin. Koti on vain kivenheiton päässä.

­·Hakaniemen hallista olen ostanut kalaa samalta myyjältä vuosikymmenet. Se on vähän kuin ennen oli meijerin kauppa Lappeenrannassa, Kiba muistaa.

Porin taidemuseossa on juuri avattu hänen näyttelynsä Vie minut pois / Musta perhonen. Avajaisten jälkeisenä päivänä kuvataiteilijan työhuoneessa on, luvalla sanoen, epäjärjestys saanut hieman jalansijaa.

Pahvilaatikoiden, kansioiden, lehtien ja maalaustarvikkeiden muodostaman arkipäivän tilateoksen yllä leijuu hedelmäteen tuoksu ja Kiban jatkuva puheenpulputus.

­·Kaikki on täällä ko Hyrsylän mutkassa, Lumberg nauraa ja työntää isompia tavaroita sivuun.

Lumberg kuvailee taiteen tekemistään pitkän matkan jolkottamiseksi, kuvavälähdyksiksi. Hänen teoksensa syntyvät kuin lapset, ja raskausaika on joskus vaikeaa.

­·Yhdessä näyttelyn installaatiossa on äitini mustalaishame lämätty puukoilla seinään kiinni, Lumberg tokaisee.

VOIKO sitä vahvemmin enää sanoakaan. Kiba alias Kirsti Lumberg jätti romaniyhteisön Lappeenrannassa vain 13-vuotiaana. Sen jälkeen hän ei ole tuntenut tarvetta kuulua mihinkään kuppikuntaan.

­·Ei se lähteminen helppoa ollut. Kävin läpi erilaisia vaiheita ennen kuin löysin tasapainon. On minua nyt vanhempana se ratkaisu ihan kylmännyt, Kiba miettii yli 30 vuotta myöhemmin.

Mutta ei nuori osaa elämänvoimassaan pelätä, vaikka toisaalta onkin maailman haavoittuvin ja herkin.

­·Me kaikki olemme perhosia, jotka kotelosta lähdemme lentelemään pitkin maailmaa, Kiba vertaa.

PORIN näyttelykirjassa luonnehditaan, kuinka Lumberg ”lähestyy suomalaisen kulttuurin kenttää etnisestä näkökulmasta” ja kuinka ”sen avulla on mahdollista rakentaa ymmärrystä suomalaisesta yhteiskunnasta”.

­·Kyseenalaistan kulttuurit ja ihmisen vapauden, taiteilija itse sanoo.

­·Olemme kaikki vaatteilla vangittuja, oli meillä sitten mustalaishame tai burkha tai olimme vaikka alastomia. Naisen joka kilo on ostettavissa. Kauneus syödään, se on käyttötavaraa.

Hänestä ihmisellä voi olla vain sielun vapaus.

LUMBERGIN esikoisteos Musta perhonen on pieni mutta raju kertomus Memesa-tytön lapsuudesta romaniyhteisössä.

Järkytyksestä jäykkää lukijaa hemmotellaan romaanissa vain kahdella suvannolla. Toinen on isän ja tyttären lämmin suhde. Toinen on luku, jossa koko ”Röönlundin” perhe menee Saimaan rannalle piknikille. Isä uittaa hevosta, äiti keittää pannukahvit, ja uituaan lapset saavat meetvurstivoileipää.

Harmonia on yhtä rikkumaton kuin kesäisen järven pinta.

Meetvurstimuisto vie Kiban oitis 1960-luvun Tykkiin. Eikä se ole ihme, sillä maut ja tuoksut ovat syvimmällä ihmisen muistissa.

­·Tuore ranskanleipä, paljon voita ja meetvurstia päällä. Sitten sitä kastettiin vielä kahviin, Kiba maistelee.

Suomalaisesta perusruuasta, leivästä ­mustalaiskielellä maarosta – Lumberg puhuu muutenkin. Porin taidemuseossa taiteilija pani yli 300 kutsuvierastaan ruokajonoon, odottamaan suolakalaa, perunaa, voita ja ruisleipää. Jotta ihmiset muistaisivat, miltä maistuu tavallinen, puhdas perusruoka.

MUSTAN PERHOSEN lukija saa itse päätellä, mikä osa kirjasta kertoo Kiba-tytön ja mikä fiktiivisen Memesan lapsuudesta.

­·On asioita, jotka ovat kaikkien ihmisten yhteisiä. Emme me lopulta ole ihan vieraita tai outoja toisillemme.

Hän tietää, mistä puhuu, kun puhuu outoudesta. Tyttönä mustalaisyhteisössä hän oli kaksinkertaisesti toinen: nainen vähemmistökulttuurissa.

­·Naisella ei tässä maailmassa ole välttämättä edes ihmisarvoa. Mutta suomalainen nainenhan on oikea traktori! Arvokas tahtoihminen. Yksiä Niskavuoren Hetoja kaikki! Lumberg innostuu.

Ja sitten puhutaan hetki siitä, kuinka juuri naiset sodan aikana hoitivat koko yhteiskunnan ja myös oman vaativan sarkansa rintamalla. Ja kuinka he rauhan tultua saivat vielä hoivattavikseen henkisesti ja fyysisesti vammautuneet miehet.

Hetkeksi aurinkogalleriassa tulee kunnioituksesta hiljaista.

LUMBERGIN romaanissa myydään viinaa ja käsitöitä, tapellaan puukkojen kanssa, joudutaan vankilaan, hakataan vaimoa.

Siitä samasta väkivallasta, viinanpaskasta ja mustasukkaisuudesta on valkolaisten kirjallisuudessa kerrottu ainakin sata vuotta. Ei sieltäkään puutu kirppuja, luteita eikä täitä. Mutta vähemmistökulttuurissa, pienessä piirissä, sen kaiken kirjoittamista näkyviin ei katsottu suopeasti.

­·Maapallo on yhteinen, mutta hitto, kun ei osata tulla toimeen keskenämme! Väkivalta ei ole kulttuurisidonnaista vaan yleismaailmallista. Ja me kaikki pidämme sitä yllä vaikenemalla, kirjailija ihmettelee.

­·Jokainen meistä kantaa omaa historiaa mukanaan, mutta jokainen on silti yksilö. Olemme kyselijöitä, mutta en kyllä tiedä, saammeko koskaan mitään vastauksia.

Näin Kiba Lumberg puhuu. Hänen ajatuksensa pää voi olla suolakalassa, ja pyrstö jossakin yhtä universaalissa kuin sodissa tai rakkaudessa.

Samalla tavalla laajasti hän suhtautuu maailmaan: tuntee olevansa kalliolainen ja maailmankansalainen yhtaikaa, Porissa porilainen, Lappeenrannassa lappeenrantalainen.

­·Olen evakon lapsi, hän muistuttaa.

HÄNEN lapsuutensa Lappeenrantaa ei enää ole.

­·Ei muualla kuin miun sielussa. Meidän talosta ja pihasta ei ollut jäljellä kuin koivu ja hetekanraato, kun kävin siellä muutama vuosi sitten.

­·Älkää sitä karjalaisuutta kadottako, hän pyytää.

­·On surullista, kun sieltä on purettu ihania taloja. Tehkää hyvät ihmiset se tori eläväksi! Nyt se on kuin kadonnut kerrostalojen taakse. Kaikki kaupungit eivät voi olla pikku-Helsinkejä.

Ja sitten hän sukeltaa taas sinne, muistojensa Tykkiin ja Kauppakadulle, meijerin kauppaan ja Hannulan saunaan, ja Suonion puotiin ostamaan sitä suolakalaa ja Elomaalta hevosen ohjasrasvaa.

­·Tämä on vain hetki, minkä me täällä elämme. Ja

rakkaus voittaa vihan, Lumberg hymyilee.

KIBA LUMBERG

Kirjailija, kuvataiteilija

Syntynyt 1956 Lappeenrannassa

Opiskellut Helsingin konservatoriossa ja Taideteollisessa korkeakoulussa

Yksityisnäyttelyitä vuodesta 1990 mm. Pietarissa, Etelä-Karjalan taidemuseossa, Tukholmassa, Kööpenhaminassa. Parhaillaan Porin taidemuseossa 3.4. asti.

Romaani Musta perhonen (Sammakko, 2004), performansseja, videoita, tv-sarja Tumma ja hehkuva veri vuonna 1997-­98, käsikirjoitus Gipsy-comix-sarjakuvaan.

Kuvatekstit

Aurinkogalleriassaan Kiba Lumberg myy ystäviensä käsitöitä ja kirjojaan sekä työskentelee sekä sana- että kuvataiteilijana.

Kiba Lumberg muistuttaa, että jokainen kantaa omaa historiaa mukanaan.

JUKKA UOTILA/COM-PIC

Kirjoittaja:
Sari Pullinen