LIISA KUKKOLA
Karjalainen nainen ei ole kirjallisuudessa vahva brändi samalla tavalla
kuin esimerkiksi pohjalaiset naiset tai savolaiset ukot.
Yhtään selvää hahmoa ei tule mieleen vaan pikemmin puhetta, joka alkaa
sanalla mie, sanoo Kaisa Neimala, jonka luento Jos täst viel paranoo ni
pilal männöö aloitti tällä viikolla Karjalainen nainen -luentosarjan. Kaisa
Neimala kertoi Skinnarila-salissa kirjallisuuden karjalaisnaisista.
Karjalainen nainen edustaa kirjallisuudessa puheliasta ihmistä, joka
kertoo kaikki tunteensa ääneen ja mieluiten heti. Itse asiassa jo vähän
ennen kuin on valmiiksi ajatellutkaan. Joistakin se on ihailtava ja
nautittavaa, joitakin se ärsyttää, Neimala jatkaa.
Ainakin tamperelaista Oiva Paloheimoa karjalaisnaisen kiukkuinen, sellainen
puolivihaisen hauska, vahva ja jatkuva puhe on ärsyttänyt. Hänen
novellissaan Tapahtui Hämeessä on karkea siirtolainen, karjalainen Iita,
joka ei osaa edes pyykkiään pestä. Kaisa Neimalan mielestä asenne on tuttu
ja nykyaikainen: näinhän me nykyisinkin puhumme pakolaisista ja
maahanmuuttajista.
KARJALAISTEN kummallisuus on oudoksuttanut myös Pohjanmaalla. Sisko
Istanmäen romaanissa Niin paljon parempi mies on höselö karjalaisnainen
Aili, jolta tulee puhetta kuin koskesta ja joka kalkattaa, miukuu ja maukuu.
Kun ystävälliset pohjalaiset kehottavat Ailia käyttämään järkeään,
karjalaisnainen tulistuu ja sanoo:”Ja mie en järel ajattele mittää. Mie en
aivoloiltani kysy, mie kysyn syvämeltä. Aivot miulla humisoot tyhjää, Kaisa
Neimala kertoo.
Karjalaisen naisen puhe on useimmiten kuvattu sellaiseksi, jossa ei
järkeä käytetä. Omatekoiseni uudissana hetipuheinen tuntuu selittävän
omituista väitettä, jonka mukaan karjalaiset olisivat monumentaalisen
tyhmiä. Hetipuheiset akkaparat ovat vain haastaneet heti iloisesti ääneen
missä taas hölmöiliit ja mitä eivät tiije ja ossaa ja muista.
Murre on karjalaisnaisen ainoa tunnusmerkki. Esimerkiksi Anja Snellmannin
kuvaama äiti on kyllä Viipurista kotoisin, mutta muutettuaan Helsinkiin hän
alkaa puhua yleiskieltä.
Tiedä sitten, meneekö karjalaisen iloisuus murteen myötä, mutta
Snellmannin äiti on kovin ikävä hahmo, Kaisa Neimala pohtii.
Kirjailijoiden tarkoitusperistähän ei koskaan tiedä, enkä osaa sanoa,
kirjoittavatko kirjailijat karjalaisnaisen aina hauskaksi vai luetaanko
heidät sellaisiksi käyttämänsä murteen ja ennakkomaineen tähden, Kaisa
Neimala sanoo.
SANKARITOIMIJOITA karjalaiset naiset ovat, kovia tekemään työtä ja
pyörittämään arkea vaikka kuinka ankeissa oloissa. Esimerkkinä sellaisesta
käy Laila Hietamiehen Syksyksi kotiin romaanin Iita Loviisa Tukeva, joka
vähät välittää ärjyjälääkärin komennoista jäädä sairaalaan.
Kovin keljuja karjalaisia ei Kaisa Neimalan mukaan kirjoissa juuri
seikkaile, ei miehiä eikä naisia. Pelottaviakaan jatkuvasti murretta
höpöttävät karjalaisnaiset eivät ole, vaikka Suomi kuinka väittää olevan
hiljaisten maa. Pelottavaksi karjalaisnainen tulisi ainoastaan silloin, jos
hän ei puhuisi ollenkaan.
Pelkästään onnellisia tai ratkihauskoja eivät karjalaiset naiset
kirjoissa kuitenkaan ole. Heikki Turusen romaaneissa karjalaiset puhuvat
murteella repliikkejä, jotka eivät ole aina huvittavia. Esimerkiksi Jumalan
piiassa tytär Esteri juoksee silmittömässä hädässä huitomaan ja rinkumaan
verkonnostossa olevalle isälle: Tiina käski kiireellä pihhaan. Äitillä joku
hätä. Hirveesti koskoo, ei henki kule ja …mikä lie tullu!”
UPOUUDESSAKIN kirjallisuudessa välähtelee karjalaisnaisia. Bo Carpelanin
Kesän varjoissa ja Tapio Koivukarin Missä aallot murtuvat -romaanissa
tutustutaan ohimennen evakoihin.
Sofi Oksasen tänä syksynä julkaistussa kirjassa Baby Jane heti kolmannella
sivulla kerrotaan, kuinka helsinkiläiseen kapakkaan käveli lesbopariskunta
Imatralta.
Sen enempää ei karjalaisnaisista tässä kirjassa kuitenkaan kerrota.
Heidän tehtäväkseen jäi varmasti kertoa se, että jopa niin junttipaikassa
kuin Imatralla on tätä nykyä lesboja.
En usko heimojen välisiin rajoihin, ainoa mikä erottaa lappeenrantalaisen
jyväskyläläisestä on murre. Mutta karjalaisuus, se on muodissa ja kaikki
Kymijoen itäpuolinen on muun maailman mielestä Karjalaa, Kaisa Neimala sanoo.
Karjalaisuuden hyvästä huudosta saamme kiittää Johannes Virolaista, Eeva
Kilpeä ja Riitta Uosukaista sekä Jukka Puotilaa, joka imitoi Marja-Liisa
Hämäläistä. Ja Hanna Pakarista. Häähä on selvä karjalainen: aloittaa
jokaisen lauseensa sanalla Mie.
Juttu perustuu Kaisa Neimalan luentoon Jos täst viel paranoo ni pilal
männöö sekä haastatteluun.
Kuvateksti
Hyvästä itsetunnosta kertoo Kaisa Neimalan mukaan se, että karjalaisnainen
useimmiten aloittaa puheensa sanalla Mie. Eikä karjalaisnainen ole
moksiskaan vaikka hänet keskeytettäisiin, ei se ole epäkohteliasta vaan
osoitus mukanaolosta.
PEKKA HÖLKKI