LEENA SALLINEN
Kaarina Kiukas oli kymmenvuotias kun talvisota syttyi marraskuun lopussa 1939. Hän lähti vanhempiensa kanssa Viipurista evakkoon ensimmäisten pommitusten jälkeen.
Isä kaatui jatkosodassa 22. elokuuta 1941.
– Isä haudattiin ensin Lappeenrantaan, sitten Viipuriin. Sinnehän meidän äidin kanssa piti palata, mutta kun olisi päästy, äiti ei jaksanut lähteä.
Ei siellä ollut enää entistä kotiakaan. Perheen talo tuhoutui jo talvisodassa. Siinä oli myös isän yritys Mikkosen rinkelileipomo.
– Kerran käytiin jatkosodan aikana taloa katsomassa. Siitä oli jäljellä vain leipomon uunit.
Kaarina Kiukkaalla on Viipurin kodista konkreettisena esineenä tallella vain äidin nuoruudenaikainen valokuva-albumi. Sen otti mummo mukaansa.
Kodin irtaimistoa perhe ei saanut pelastetuksi. Mielikuvat ja muistot elämästä Viipurista eivät kuitenkaan ole kadonneet.
– Elimme ennen sotia onnellista aikaa Viipurissa. Sieltä jäi mieleen erityisesti ihania jouluja. Suurimmat muistot ovat huvilalta, joka oli Vammeljärven rannalla, Kiukas kertoo.
Hän oli koulussa kun Viipurin pommitukset alkoivat.
– Oppilaat ohjattiin turvaan metsään, sitten isä tuli hakemaan minut autolla kotiin. Menimme leipomon suurten uunien alle suojaan.
Isä ryhtyi järjestämään perheensä pakoa pommien alta.
– Hän ei ollut vielä rintamalla talvisodassa, kai sen takia että hänellä oli jo ikää.
Mikkoset lähtivät Viipurista isän pakettiautolla, joka oli täynnä sukulaisia ja naapureita. Tien varretkin olivat täynnä ihmisiä ja monet yrittivät päästä kyytiin.
– Matkan teko oli hidasta. Minulla oli pää ulkona auton ikkunasta kun voin pahoin. Mummoa otti sydämestä. Häntä lääkittiin maalaistalossa, jossa yövyimme matkan varrella siskonpetissä lattialla.
Määränpää oli sillä erää Kitee. Muu perhe jäi sinne sukulaisiin, isä lähti takaisin Viipuriin.
– Kun raja siirtyi lähemmäs, isä katsoi parhaaksi viedä perheensä sisä-Suomeen ja lähdettiin Kangaslammelle.
Sinnekin meno oli Kaarina Kiukkaan muistelujen mukaan hidasta. Savonlinnassa oli silta kiinni hälytyksen takia ja kirkko tulessa.
– Pelotti ihan hirveästi. Se oli järkyttävä kokemus, Kaarina Kiukas summaa tuntemuksensa kymmenvuotiaana Viipurin pommituksissa ja evakkotiellä.
Loppumatkasta Kangaslammella hänelle jäi kuitenkin kauniit muistot. Hanki kimmelsi ja aisakello kilkatti kun perhe pääsi hevoskyydissä Saimaan selän yli saareen maalaistaloon.
– Siellä oltiin talvi. Kun kerrottiin, että sota loppui, luulin meidän pääsevän kotiin, mutta eihän me päästy.
Isä osti Helsingin Pakilasta talon, johon perhe asettui asumaan. Kaarina Kiukas jäi sinne äitinsä kanssa kun isä lähti jatkosodan rintamalle.
– Kun hänen kaatumisestaan tuli tieto, äiti sanoi, että nyt kaatuivat seinät koko elämältä.
Elämä oli materiaalisestikin vaikeata. Helsingistä ei saanut ruokaa. Kaarina Kiukas lähti äitinsä kanssa nälkää pakoon sukulaisiin Mikkeliin.
– Siitä elämä alkoi taas jotenkin sujua.
Sittemmin Kaarina Kiukas meni naimisiin Lappeenrannasta kotoisin olevan miehen kanssa, palasi Helsinkiin ja oli pitkään töissä Pasilan tv-studiolla make-upin tekijänä.
– Kun jäätiin eläkkeelle, päätimme mieheni kanssa lähteä takaisin Karjalaan ja muutimme Lappeenrantaan. Se on ollut hyvä päätös. Saatiin äitikin tänne haudatuksi.
. . .
Kaarina Kiukas kertoi sotavuosien kokemuksistaan keskiviikkona evakkolasten tapaamisessa Lappeenrannassa. Etelä-Saimaa tekee evakkolasten kertomuksista sarjaa nimeltä Evakkotiellä.
Seuraava tapaaminen on 21.maaliskuuta Vapaaehtoiskeskus Kuutinkulmassa.
MIKA STRANDÉN
Kuvateksti
Kaarina Kiukas oli kertojavuorossa evakkolasten tapaamisessa keskiviikkona. Hän on kirjoittanut kokemuksistaan myös sotaorpojen muistelmateokseen.