Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen johtaja everstiluutnantti Jarmo Nieminen on tutkinut yksityisesti Viipurin taistelussa kesällä 1944 kadonneiksi kirjattujen miesten kohtaloita. Väitteet satojen miesten avoimeksi jääneestä historiasta ei pidä paikkaansa.
HANNU OJALA
VIIPURIN taistelun jälkeen tapahtuneet katoamiset eivät ole mysteeriä. Se oli tutkimaton alue, kunnes Jarmo Nieminen otti asioista selvää yhdistämällä eri lähteisiin kirjattuja tietoa.
Katoamisista synnytettyä ”Viipurin mysteeriä” on käytetty avaimena selittämään väittämiä Lappeenrannan Huhtiniemessä toimineesta ja pelkästään kuolemantuomioita jakaneesta kenttäoikeudesta eli ”Huhtiniemen mysteeristä”.
Suomalaiset menettivät Viipurin vajaan vuorokauden taistelujen jälkeen kesäkuun 20. päivänä 1944. Kaupunkia puolustanut 20. prikaati meni tilanteessa pahasti hajalle ja harhaili Viipurin ja Juustilan välillä. Taistelua seuranneina päivinä joukko-osaston kirjanpidossa oli 419 kadonneeksi kirjattua.
Lyhyt tarkastelujakso prikaatin tilanteesta on antanut Niemisen mukaan todellisuudesta väärän kuvan.
Oman selvityksensä lähtökohdaksi hän otti joukko-osaston julkaisemat etsintäkuulutustiedot, jotka annettiin kadonneiksi- tai kuolleiksi oletetuista miehistä heti aselevon astuttua voimaan syyskuun alussa 1944.
Näitä tietoja Nieminen vertasi sotilaiden henkilöasiakirjoihin, sota-arkiston muihin asiakirjoihin ja Sanakarivainaja-tietokantaan, sotavankitutkimukseen ja Uuno Tarkin kirjoihin.
Tuolloin joukko-osaston kirjoilla olevia miehiä oli vielä kateissa 118. Sen lisäksi henkilökirjanpidossa oli 29 miehen kaatuminen.
– Yhteensä prikaatilla oli siis tiedot 147 miehen katoamisesta tai kuolemasta aselevon alkaessa.
Etsintäkuulutetusta sotilaista 62 oli jäänyt sotavangiksi. Heistä Suomeen palasi sotavankipalautuksissa maaliskuuhun 1945 mennessä yhteensä 48 sotilasta.
Loput olivat kuolleet vangitsemistilanteessa tai sotavankeudessa.
– Sotavankeudessa kuolleeksi kirjattiin kaikki, jotka kuolivat sen jälkeen, kun kädet oli nostettu ylös. Joukosta viisi teloitettiin antautumistilanteessa tai heti sen jälkeen Viipurissa.
Suomalaiset sotavangit todistivat puna-armeijassa esiintynyttä käytäntöä, että huonosti liikkumaan kykenevät ammuttiin jalansijoilleen.
– Etsintäkuulutuksen perusteella löydettiin neljä miestä myös mullan alta.
Nämä kadonneeksi kirjatut ja kuolleiksi epäillyt paljastuivat karkureiksi, jotka aselevon solmimisen jälkeen he ilmoittautuivat kotipaikkansa suojeluskunnalle. Kauimmaiset löytyivät Länsi-Uudeltamaalta ja Turusta.
Kadonneiden kohtalon selvittäminen oli tärkeä sosiaaliturvan kannalta. Etuuksia ei voitu kadonneiden omaisille.
– Suomalaisen käytännön mukaan ihminen oli kadonnut, jos ei ole ruumista, vaikka vierestä olisi nähty miehen hävinneen räjähdykseen tai joutuneen panssarin telan alle.
Kuolleeksi julistamiseen tarvittiin selvitys katoamista edeltäneistä tapahtumista. Selvityksiä tekivät kadonneiden esimiehet ja niihin haastateltiin myös useaa kadonneen rintamakaveria. Lisäksi samalla täytettiin kuolleeksi/kadonneeksi oletetusta asianmukainen ilmoituskortti.
Jarmo Nieminen kävi läpi nämä arkistoidut selvitykset. Niiden tarkkuus on sitä luokkaa, että ei ole syytä epäillä sisällön todenperäisyyttä.
– Merkittävän lisän selvitykselle antaa vuonna 2002 Teuvo Alavan, Dmitri Frolovin ja Reijo Nikkilän julkaisema tutkimus Rukiver! Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa. Matrikkelitietojen ylläpito jatkuu edelleen Suomalaisen Klubin nettisivuilla.
Kohtaloita selvitettiin myös suomalaisten sotavankien tulokuulusteluissa. Suomeen palautetut sotavangit kotiutettiin Hangon kotiuttamiskeskuksesta, jossa kaikki ristikuulusteltiin tarkasti.
– Sota oli päättynyt, mutta joukosta haluttiin paljastaa värvätyt ja sotilaskarkurit. Haettiin myös tietoa samoissa taisteluissa kadonneista kavereista.
Kuulusteluissa saatu tieto on vahvistanut sodasta selvinneiden kertomukset katoamistapauksista.
– Kaikkien edellä mainittujen tutkimusten tiedot ovat lähes yhtenevät.
Nieminen sanoo myös Ilta-Sanomien päätyneen omissa laskelmissaan samansuuntaisiin tuloksiin.
Selvitystyönsä perusteella Jarmo Nieminen on vakuuttunut, ettei Viipurissa taisteluissa kadonneita 20. prikaatin miehiä ole teloitettu Huhtiniemessä.
Viipurin sotatapahtumilla on suora linkki Huhtiniemen kaivauksiin, mutta Lappeenrannan tapahtumiin Nieminen ei ota kantaa.
– Puolustusvoimat antaa virka-apua tutkimuksiin, tiedotusvastuu on tutkimuksista vastaavalla viranomaisella.
Niemisen selvitys julkaistaan tänä syksynä Eero Elfvegrenin ja Eeva Tammen toimittamassa kirjassa Viipuri 1944.
Kuvateksti
Jarmo Nieminen tutki Viipurissa kadonneiden kohtalot ja vetää projektia, joka selvittää Helsingin sotasurmissa kuolleet vuosina 1914-1922.
Kuva: KAROLIINA PAATOS