Categories
Artikkelit

Kahden kerroksen väkeä

LIISA KUKKOLAHeti alussa se tulee hienosti selväksi: Ritikanrannan ja Valtio

LIISA KUKKOLA

Heti alussa se tulee hienosti selväksi: Ritikanrannan ja Valtionhotellin elämä viime vuosisadan alun Imatralla ja sen kautta murheet olivat kovin erilaiset.

Ritikanrannassa surraan kun miehensä kanssa kalaan lähtenyt Elviira Kuzmin kuolee ja tytär Anna Kristiinakin on menettää henkensä. Valtionhotellissa nousee pienoinen myrsky kun johtaja Hoffmann löytää maljakosta nuukahtaneen ruusun, mistä Natalia-sisäkkö saa kuulla kunniansa. Kalaan Valtionhotellilta lähdetään vain huvittelumielessä, eikä vaimojen tarvitse silloin soutaa. Haetaan Ritikanrannasta soutaja.

Laila Hirvisaaren Kruununpuisto ja Myrskyn edellä -romaanit heräävät kertakaikkisen eloon Imatran kesäteatterissa.

Suurin osa kesän runsaslukuisesta yleisöstä lienee Imatra-sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa lukenut ja odottaa kolmannen ilmestymistä, mutta tapahtumat, ihmiset ja heidän välisensä suhteet tulevat selviksi, vaikkei olisi kirjojen kanssa tuttavuutta tehnytkään. Kesäteatteriin on luotu sekä dramaturgisesti että ohjauksellisesti aivan oma teoksensa, joka kestää ja kantaa.

Tiukalla rytmillä paikasta ja ajastakin toiseen siirtyvä näytelmä luo eteen mehevän kokonaisuuden ja verevöittää kirjan ihmiset. Komiikkaakin revitään irti, mutta naurua syntyy myös muusta kuin äärimmilleen viedyistä ja näytellyistä hahmoista. Elämä Ritikanrannassa on niin kuin elämä yleensäkin: vuoroin iloa, vuoroin surua – itkua ja naurua.

Ohjaaja Petteri Sallinen osaa kuljettaa tapahtumat niin, ettei mikään jämähdä paikoilleen. Pyörivää lavaa ei tarvita vaan imatralaisen elämän kaksi ääripäätä Ritikanranta ja Valtionhotelli vaihtuvat sujuvasti musiikin ja siirtymien avulla.

Sallinen on myös tyylitellyt lavalle historiaa kekseliäästi. Lapset hyppivät leikkejään, mutta yksi seisoo tiukasti paikallaan. Ollaan siirrytty suurlakkoon.

Siinä ohjaaja Sallinen on onneksi väärässä, ettei Kruununpuistoa voi viedä Imatran kesäteatterista muualle Suomeen. Tarina tapahtuu Imatralla mutta on yleispätevä siinä missä mikä tahansa näytelmä. Kruununpuiston yhteiskunnalliset tapahtumat ja historia ovat lisäksi kaikkien suomalaisten historiaa, niitä vain koetaan ja eletään Imatralla.

Eikä se ole edes nurkkapatriotismia, jos väittää että Imatran Valtionhotelli on Suomessa yhtä tunnettu ikoni kuin esimerkiksi Pohjanmaan pellot – kyllä se katsojien päähän kuvaksi muodostuu vaikkei vieressä seisokaan. Ja Ritikanrannan työläisasunnot löytyvät mistä tahansa paikkakunnalta, jossa on jonkinlaista teollisuutta ollut.

Ja karjalaisten palatusta nyt kuuntelee mielellään missä tahansa – itse asiassa se on kesäteatterin ainoa oikea kieli.

Laila Hirvisaari kavahtaa viihdeleimaa, mikä on ymmärrettävää koska viihteellä on tässä maassa (ollut) paha kaiku. Sellaisen kirjoittajat ovat yksinkertaisia eivätkä ollenkaan oikeita kirjailijoita.

Mutta Kruununpuisto niin näytelmänä kuin kahtena kirjanakin on viihdettä – hyvää sellaista. Eikä siinä ole mitään kavahdettavaa, jos sellaista osaa kirjoittaa.

Hirvisaari liittää muhevat ihmiskohtalonsa suomalaisen historian suuriin käännekohtiin: suurlakkoon ja äänioikeustaisteluun. Ne eivät ole pelkästään viihteen päälle liimattua yhteiskunnallisuutta vaan oikeasti ihmisten elämään liittyviä ja vaikuttavia asioita.

Romaanit dramatisoinut Helena Anttonen totesi eilisessä Etelä-Saimaassa, että Laila Hirvisaari on hyvä kuvaamaan suomalaista miestä. Kruununpuisto on kuitenkin vahvasti kahden naisen näytelmä: Vilma Haikalan ja Julia Sorokinan.

Vilma Haikala (Sari Anria) on kirjailijan lempihahmo: tervejärkinen suomalainen työläisnainen, joka on kiinnostunut asioista ympärillään. Julia Sorokina (Anu Hälvä) puolestaan on niitä naisia, joista muut voivat ottaa ja ovat ottaneet mallia: itsensä kouluttanut, omillaan toimeen tuleva, itsenäinen ja jalat maassa seisova nainen vaikka kultalusikkaa hänen suuhunsa sovitellaankin.

Vilma Haikala ja Julia Sorokina ovat samaa naistyyppiä, heidän ympäristönsä ovat vain muovanneet heistä käytökseltään ja mahdollisuuksiltaan erilaiset. Kumpikaan ei alistu, ei pelkää eikä ymmärrä, miksi nainen olisi muka miestä jollain tavalla alempiarvoisempi. Ja he saavat muut uskomaan samoin.

Kaksi toisilleen vastakkaiselta tuntuvaa maailmaa kohtaa Kruununpuistossa. Tai oikeastaan Julia Sorokina luo niiden välille saumaa: Ei ritikanrantalaisilla ollut mitään asiaa Valtionhotelliin 1900-luvun alussa.

Mutta vaikka venäläisen aatelisen ja imatralaisen salimestarin maailmat näyttävätkin olevan kaukana toisistaan lapsilukumäärää myöten, on kaikilla kuitenkin samanlaiset haaveet, pelot ja unelmat. Ja rakkautta, sitä kaikki etsivät – vaikkakin ensin vääristä paikoista.

Kuvateksti

Pekka Autiovuori kutkuttaa Kruununpuiston katsomon nauruhermoja varsin persoonallisena aatelisena, Marjaana Viitasen esittämä kreivitär Darja joutuu kestämään paitsi lapsettomuuden, miehensä sedän jatkuvat irvailut.

Kuva: KAI SKYTTÄ

Kirjoittaja:
Liisa Kukkola