Tarinat muistiin kansan kielellä

Liisa KukkolaLappeenranta. Elämän onni on joskus ovesta kiinni. Kaksi kertaa

Liisa Kukkola

Lappeenranta. Elämän onni on joskus ovesta kiinni. Kaksi kertaa Vainikkalan Ojankylästä evakkoon joutunut Marja-Leena Junnola muistaa vieläkin, miltä tuntui, kun pääsi perheensä kanssa muuttamaan omaan kotiin vuonna 1947.

Sitä ennen äiti, talvisodassa invalidisoitunut isä ja kaksi lasta olivat evakosta palattuaan asuneet sukulaisten luona, milloin missäkin.

– Siinä meidän kodissa oli kaksi kammaria, joista toisesta tehtiin keittiö. Mutta että oli ihan oma porstua ja ovi, josta pääsi kulkemaan. Ei tarvinnut toisen ovista kulkea. Se oli niin kertakaikkisen kivaa, Marja-Leena Junnola muistelee.

Marja-Leena Junnola tapaa muita Lappeenrannan seudun evakoita Kuutinkulmassa. Yleensä hänellä on nauhuri mukana, jotta saisi myöhemmin siirrettyä tarinat paperille ja talteen.

– Olen kirjoittanut ihan lapsesta asti, milloin lumihankeen, milloin hiekkaan tai pakettipaperiin. Ja sitten kun oli vähän enemmän varaa, niin mustakantisiin vihkoihin.

– Niitä vihkoja minulla ei ikävä kyllä enää ole. Vanhempi veli kiusasi kirjoituksistani, joten päätin heittää ne uuniin palamaan. Nyt se tietysti harmittaa, Marja-Leena Junnola kertoo.

Elämänsä ruuhkavuosina Marja-Leena jätti kirjoittamisen, kun perhe ja työ ottivat osansa naisen arjesta.

Mutta kun hän muutti yksin Mikkelin Anttolaan mökille, alkoi kirjoittaminenkin muistutella itsestään.

– Äitini oli kerännyt tietoja suvusta ja ehdotti, että laittaisin ne ylös nyt, kun minulla oli siihen aikaa. Mielenkiintoisia ihmisiä ja tarinoita sieltä löytyikin aina vuodesta 1642 lähtien.

Toiseen kirjaansa Marja-Leena Junnola kirjoitti tarinoita ison ja pikkuvihan ajoilta. Seuraava kirja oli Katupoika Viipurista ja tänä syksynä ilmestynyt Vanha ruostunut kypärä on järjestyksessään neljäs kirja. Kahta viimeistä ei ole tarvinnut omista rahoista kustantaa, vaan tamperelainen pienkustantamo on ne maailmalle laittanut.

– Minä en osaa sillä lailla suomen kieltä lauserakenteineen, kirjoitan kansan kielellä ja murteella, Marja-Leena Junnola sanoo.

– Opettaja kun kansakoulussa kyseli, että miksi kukakin haluaa isona, niin minun opettajatoiveet tämä tyrmäsi siltä istuimelta. Köyhän mökin tytöllä ei ollut oppikouluun asiaa. Niin että kansakoulupohjalta minä kirjoitan.

MARLEENA LIIKKANEN

Kuvateksti

Marja-Leena Junnolan eläkepäivät kuluvat tiiviisti kirjallisuuden parissa: hän kirjoittaa itse, lukee paljon ja käy Sammonlahdessa kirjallisuus- ja keskustelukerhossa.

Kirjoittaja:
Liisa Kukkola