Categories
Artikkelit

Taiderepussa monta soundia

Leikittely ja teosten koskeminen on Taidereppu-näyttelyssä sallittua, jopa suotavaa. Näyttelyn opas on kirjoitettu kahteen kertaan: polveilevasti ja selkokielellä.

ANNA ONALI

Hennon kullan reunustamasta peilistä katsoo Mona Lisa. Peilin voi ottaa käteen, kuten muutkin peilit.

Peilipöydän viereen on ripustettu kymmeniä silmälaseja ympyrän muotoon. Ympyrän sisälle voi sujahtaa ja katsoa maailmaa linssien läpi, toisin silmin.

Tämä on Taidereppu-näyttely, jossa useimpiin teoksiin saa koskea. Kantavana teemana on hassuttelu ja ilo.

– Tässä on enemmän soundia kuin perinteisessä näyttelyssä. Täällä on jatsia, rockia ja heviä. Ihan kuin olisi päällä monta radiokanavaa, silmälasiteoksen taiteillut Satu Musakka tulkitsee.

Musakka keräsi aiemmin kolme tuhatta kappaletta silmälaseja Taideteollisen korkeakoulun tilaustyötä varten. Rillejä jäi yli ja osan niistä Musakka käytti tähän Taidereppua varten tehtyyn työhön.

– Sain silmälaseja lahjoituksena ympäri Suomen. Se oli kuin iso apuraha, Musakka kertoo.

Musakan mielestä silmälasit on mystifioitu: ne maksavat satoja euroja, vaikka raaka-aine on muovia. On käsittämätöntä, kuinka tehokkaasti silmälasien avulla voidaan rakentaa identiteettiä ja saavuttaa tietty status.

Musakkaa kiehtoi ajatus juuri identiteetillä ja statuksella leikittelystä. Taiderepun rilliteoksessa vanhat 50-luvun paksusankaiset lasit ovatkin limittäin Ray-Baneiden ja muiden merkkilasien kanssa.

– Tässä teoksessa brändit saavat kyytiä, Musakka nauraa.

Kun näyttelyn nimi on Taidereppu ja yksi projektin taiteilijoista Jouko Lempinen, esillä on taidetta myös repuista. Lempinen löytää usein inspiraationsa suoraan näyttelyn nimestä ja teemasta. Niinpä hän kävi valokuvaamassa Lauritsalan ala-asteen oppilaita.

Valokuvien perusteella hän maalasi tauluja lasten koulurepuista. Lempistä yllätti, kuinka isoja ja tylsiä lasten reput olivat – pääasiassa pelkkää adidasta. Tosin jotkut olivat tuunanneet reppujaan.

– Erään tytön repusta roikkui vihreä sammakko. Repuista roikkui niin paljon kaikkea muutakin, että ne olisi voinut maalata erikseen, Lempinen muistelee.

Taiderepussa samaan huoneeseen mahtuvat hyvin erilaiset työt. Lattialla on Sirpa Hynnisen koivutuohesta työstämiä Juures-teoksia. Tuohi on peräisin Hynnisen vanhempien koivikosta Savosta.

Hynnisen maanläheisten värien viereen on ripustettu Pauli Parkkisen sarjakuvia. Värikkäissä sarjakuvissa seurataan Hihhulin ja Huhhelin elämää. Hahmot ovat syntyneet Parkkisen ja hänen tyttärensä satutuokioissa.

Isä ja tytär kehittelivät juonta vuoron perään. Toinen keksi yhden asian, toinen jatkoi siitä, ja niin syntyi roppakaupalla tarinaa.

Näyttelyoppaassa taitelijat kertovat, miten heistä tuli taiteilijoita. Oppaan erikoisuus on, että taiteilijat ovat kirjoittaneet tekstit kahteen kertaan. Ensin polveilevasti ja vivahteikkaasti, sitten selkokielellä, yksinkertaisesti.

Selkokieli helpottaa lasten, vammaisten ja vanhusten tekstinymmärtämistä. Koska näyttely on tarkoitettu kaikille, siitä täytyy kertoa niin että kaikilla on mahdollisuus ymmärtää taiteilijoiden kertomukset.

Taiteilijat myöntävät, että kun tekstin typistää selkokielelle, tarinasta häviää sävyjä.

– Kuin olisi rautalangasta vääntänyt, Sirpa Hynninen naurahtaa.

Voiko taiteelle tehdä saman: tekivätkö taiteilijat pelkistettyä taidetta tätä näyttelyä varten?

Sarjakuvataiteilijalle yksinkertainen ilmaisu ja pelkistäminen on tuttua puuhaa: sarjakuvassa asiat on tapana ilmaista muutamalla sanalla.

– Olisin toki voinut pelkistää sarjakuviani vielä tästä, mutta en tiedä olisiko se tehnyt niistä parempia, Parkkinen tuumaa.

Tuohityöt tehnyt Sirpa Hynninen noudattaa myös yksinkertaista linjaa.

– Jos olisin pelkistänyt tuota, se olisi ollut toinen työ, Hynninen arvioi.

Taidereppu-näyttely Etelä-Karjalan taidemuseossa Lappeenrannassa 2.3.-4.5.

MIKA STRANDÉN

Kuvatekstit

Satu Musakka kannustaa Taiderepun katsojia kurkistamaan, kuinka tuimia katseita näiden rillien läpi näkyy.

Peilipöydältä voi ottaa mieleisensä. Taiderepussa teoksiin saa koskea.

Hihhuli ja Huhheli ovat Pauli Parkkisen ja tämän tyttären luomia mielikuvitushahmoja.

Kirjoittaja:
Anna Onali