ANTTI MUNNUKKA
TAIPALSAARI. Oli itsenäisyyspäivän aatto vuonna 1948. Kuukan talossa Taipalsaaren Merenlahdella vietettiin rauhallista sunnuntaita. Alma Kuukan seitsemästä lapsesta olivat kotona vain tyttäret, toisella kymmenellä silloin olleet Anja, Laila ja Lilja sekä pikkuinen Leila.
Merenlahden koulua jo käyneet pojat Pekka, 9, ja Aimo, 8, sekä pikkuveli Vilho, 6, olivat puolenpäivän jälkeen lähteneet potkukelkalla naapuriin, Kähönsalmen toisella rannalla olevaan taloon. Naapurin poika oli hakenut heidät leikkimään. Siihen aikaan oli joulukuun alussa jo pakkasta, jäätä pitkin oli mukava kelkkailla.
Iltapäivällä sama naapurin poika juoksi Kuukan taloon ja toi mukanaan loppumattoman surun:
– Teijä pojat hukkuit.
Pojat olivat lähteneet oikaisemaan, kuten kaikkien poikien tapa on. Kelkan oikotie vei suoraan sulaan veteen, lähellä vastarantaa.
POIKIEN sisarpuoli Laila Mononen kertoo murheellisesta turmasta, nyt 60 vuoden jälkeen, kuin se olisi eilen tapahtunut:
– Ei se unohu milloinkaa. Kaik lähettii sinne rantaa juoksemaa, puol kilometrii ol ainakii matkaa. Äit meinas siihen sammaa avantoo männä.
Naapurien avulla poikien ruumiit saatiin iltapäivällä naaratuksi, mutta elvytysyritykset olivat turhia.
– Pekka vielä ol sillei, jot ei iha olt kangistunt. Oon aatelt, jot jos sillo jo ois olt käynt ensiapukurssin, ni ois hänet viel saattant saaha pelastetuks. Mie oon nyt kaksi kurssii käynt, sanoo Laila Mononen.
SEKIN yhä mietityttää, että pojat kaikki olivat yhdellä kelkalla liikkeellä, että ei yksikään säästynyt. Vanhin eli Pekka varmaan potki vauhtia jalaksilla, Aimo istui kyydissä ja pienin eli Viljo oli kyyryssä Pekan edessä:
– Koirankopis, niiko sillo sanottii. Onneks jättiit Leilan kottii, hääkii ois olt lähös mukkaa, kertoo Laila Mononen.
Pikkusisko Leila Kaaria muistaa lähdön hyvin:
– Juoksin perässä rantaan ja jäin sinne laiturille itkemään, kun eivät ottaneet mukaan.
Kähönsalmi on sillä kohtaa lähes kapeimmillaan. Matkaa naapuriin oli ehkä kilometrin verran.
– Se tais jouluu asti sillokii pyssyy sulan, laivareitti tai mikä lie olt lämmin paikka, muistaa Laila Mononen.
KUUKAN talossa oli siihen aikaan kylmä eteinen. Hukkuneet pojat tuotiin hämärissä sinne, peiteltiin.
Yllättäen tuli Kuukalle sinä iltana vielä vieras, täti Pohjanmaalta. Aikoihin ei ollut käynyt, ei tiennyt mitään tapahtuneesta. Tullessaan huomasi eteisessä makaavat pojat:
– Hää ko tul ni sano jot ”ai tääl jo ollaakii käyty nukkumaa”. Myö kaikki taas purskahettii itkemään ja äit sano, jot ”pojat jo nukkuut, myö viel ollaa elos”.
Kuolleet sitten vietiin aittaan odottamaan hautausta:
– Ihmettelin, että eikö heille tule siellä kylmä. Olin niin pieni vielä, etten ymmärtänyt, muistaa Leila Kaaria.
TILALLE ei enää jäänyt yhtään miestä. Alma Kuukka oli yksinhuoltaja, sen ajan kielellä leski. Poikien isä Mikko Kuukka oli kuollut kohta sodan jälkeen tapaturmaisesti, jäänyt raskaitten lantakärryjen alle.
– Mie senkii muistan, miten hänel kasvot ol iha mustat, kertoo Laila Mononen.
Töitä oli pakko tehdä:
– Mie ja siskot oltii sillo ainoita työmiehii äiti apun.
POJAT haudattiin ennen joulua Taipalsaaren hautausmaalle. Matka kotoa oli pitkä.
– Märkälän Helli on sitä kertont, mite hää ikkunast kahto, ko saatto män Merenlahetietä.
Kuolinilmoitusta ei Etelä-Saimaassa ollut. Merenlahden koulun alakoulun opettaja Anna Nikko oli kirjoittanut lehteen poikien muistoksi, kaikille lohdutukseksi ja yhteiseksi sen ajan kriisiavuksi runon ”Pekan, Aimon ja Vilhon muistolle”.
– Siel se on Taipalsaaren hautuumaal äitinkii hauta. Hää sai paljo kärsii, kuol syöpään jo 52-vuotisen, herkistyy Laila Mononen.
Isosisko kertoo, miten oli ollut Kerimäellä kuntoutuksessa. Kaikkia osanottajia oli pyydetty kertomaan jotain elämästään, niin Lailaakin:
– Kuka siin haasto mitäkii. Mie kerroin meijä perreest. Puolee tuntii ei kukkaa sanont mittää.
Suru ei koskaan sisarilta unohdu.
Toisaalta:
– Ei tänne kukkaa oo jäänt, ei papit eikä lääkäritkää, miettii Laila Mononen.
KUVATEKSTI
LAILA MONOSEN ALBUMI
Mikko ja Alma Kuukan yhteinen pellavapäinen lapsikatras ajalta ennen surua. Vasemmalla Aimo, sitten Leila, Lilja, Vilho ja Pekka.
Opettaja Anna Nikko kirjoitti lehteen muistovärssyn.