Kirjailijan kitkerä yksinpuhelu

Teemu Kaskinen avautui uusimmassa Imagessa vereslihalle. Samalla hän halusi avata keskustelun suomalaisesta dekkariperinteestä ja poliitikkojen kohtelusta.

Aki Laurokari

LAPPEENRANTA. Kirjailija Teemu Kaskinen teki hyvin poikkeuksellisen teon, jota voi pitää joko säälittävänä tai rohkeana. Hän kirjoitti vastineen kritiikkiin, jonka Helsingin Sanomien Veli-Pekka Leppänen oli kirjoittanut Kaskisen ja Heikki Heiskasen Norsun vuosi -kirjasta. Kirjoituksessa Kaskinen listasi niitä asioita, jotka häntä raivostuttavat.

Yksi niistä on se, etteivät suomalaiset ymmärrä satiiria.

– Se teksti oli myös lukutaitotesti. Se oli tahallaan provosoivasti kirjoitettu. Ei kannata ajatella, että siellä se Kaskinen on itsemurhan partaalla.

Kaskinen tuhahtaa, että suomalaista kirjallisuutta on aina vaivannut realismin illuusio. Kaiken pitää siis olla mahdollisimman todellista. Ehkä tästä syystä kukaan ei tajunnut, että Norsun vuosi on parodia. Kirjan oikeistolaista öykkäriä Heikki ”Norsu” Norénia ei pidäkään ottaa tosissaan.

– Norsun vuosi on parodia muun muassa Likaisesta Harrysta. Harry esitetään poliisina, joka astuu poliittisen korrektiuden yli ja pistää roistot rautoihin tai tappaa ne. Silti hän on ainoa poliisi, joka saa jotain aikaan. Norsu taas tekee mitä huvittaa, mutta ei saa mitään aikaiseksi. Päinvastoinhan hän pilaa rikostutkinnan.

– Ei dekkareiden pidä olla todellisuuden mukaisia. Miten uskottavaa on, että aina kun Hercule Poirot menee lomamatkalle, niin siellä tapahtuu murhia?

Kaskista ärsyttää erityisesti pohjoismainen dekkarikirjallisuuden perinne, jonka aloittivat Maj Sjöwall ja Per Wahlöö. Kaskisen mukaan Beck-sarja edustaa käännekohtaa dekkarikirjallisuudessa, koska se oli vastaveto kovaksikeitetylle dekkarille.

Kovaksikeitetty kun tarkoittaa Kaskisen mukaan dekkaria, jossa paha ei saa palkkaansa eikä sankari ole hyvä. Sjöwallin ja Wahlöön vanavedessä dekkarien yhteiskunnallinen sanoma on muodostunut dekkarien kivijalaksi.

Kaskisen mukaan yhteiskunnallisuus on iso vitsi, jonka kertomisen voisi jo lopettaa.

– Yhteiskunnallisuus on dekkareissa sitä, että väkivaltaa vastaan pitää saarnata. Totuus kuitenkin on, että dekkarien suurkuluttajista suurin osa on viisikymmentävuotiaita naisia. Meneekö saarna silloin oikeaan osoitteeseen?

– Dekkareissa kuitenkin psykopaatit tekevät murhia, ja poliisi ottaa ne kiinni. Mitä yhteiskunnallista analyysia siinä on, että murhaaja on narsistisesti käyttäytyvä psykopaatti? Sitten sivulauseessa päähenkilö saarnaa, kuinka tuloerojen kasvu on paha asia. Mitä syvällistä yhteiskunnallisuutta se on? Ei minusta lainkaan syvällistä.

Vielä yksi juttu: Suomessa ei saa pilkata poliitikkoja. Norsun vuodessa on hahmo nimeltä Veijo Laakkonen, jonka moni on tunnistanut Lasse Lehtiseksi. Kirja antaakin sangen huonon vaikutelman taistolaisia vihaavasta kansanedustajasta. Näin näkyvää viittausta todelliseen henkilöön ei moni katsonut hyvällä.

– Leppäsen kritiikissä oli ehdotus siitä, että suomalaisten poliitikkojen kuvaamisessa pitäisi olla varovainen. Suomessa tehdään kovasti pesäeroa Venäjään, ainakin puheissa, mutta ilmitasolla touhu vaikuttaa ihan samalta.

– Ja siinä säälittävässä tapauksessa, ettei lehdistö uskalla pilkata poliitikkoja, kirjailijoiden on pakko, Kaskinen muistuttaa.

KUVATEKSTI

Marleena Liikkanen

Teemu Kaskinen ei ole ikinä tavannut poliisia, joka olisi työtä tehdessään pohtinut yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta.

Kirjoittaja:
Aki Laurokari