Hannu Ojala
IMATRA. Seija Nikkasen yllä on yksi maailman kauneimmista kansallispuvuista. Taskukin on niin tilkusta tehtyä ja esiliina juhlamallin mukaan nyplättyä.
Antrean puvulla oli tärkeä rooli, kun Armi Kuuselasta tuli Miss Universum vuonna 1952. Se muistetaan, vaikka oli mukana paljon sisäistäkin kauneutta.
Anne Pohtamon yllä samoissa meiningeissä oli vuonna 1975 tiettävästi Someron puku, mutta sellaista ei näy Imatran Valtionhotellin puistossa, kun Imatran seudun kalevalaiset pistävät toistamiseen piknikillä juhlapukunsa tuulettumaan.
Ulkoilmaa saavat villa- ja liinakankaan lisäksi sarka, mutta sitäkin enemmän sielu haukkaa raitista ilmaa.
Kiireisimmät kuulumiset on vaihdettu, ja 56 kansallispukua, kansanpukua, feresiä ja sarafaania levittäytyy puistoon. Koreista kaivetaan esille pientä purtavaa ja kahvia. Näkyypä jossain myös ruskeaa kermaa.
Viime vuonna Imatralta alkanut iloilmeinen perinne kansallispuvun epävirallisen syntymäpäivän juhlistamiseksi on levinnyt kuin kulo. Jo yhdeksällä muullakin paikkakunnalla ollaan samassa hengessä liikkeellä.
Mailis Kukkuraisen Viipurin uusittu on vanhimmasta päästä.
Sain sen 15-vuotiaana. Aikaa on kulunut jo yli 60 vuotta.
Edellinen julkinen esiintyminen puvulla oli 80-luvun puolivälissä, kun puvun kantaja lausui runoja nuorisoseuran näyttämöllä.
Kansallispukuun liittyy vain mukavia muistoja, Mailis Kukkurainen käy läpi asusteen kautta omaa henkilöhistoriaansa.
Totta puhuen häntä hieman arvelutti pukeutua piknikille viipurilaisessa, koska puku ei ole enää aivan täydellinen. Siitä puuttuu hameeseen kiinni ommeltu liiviosa. Kun tuli selväksi, että tapahtumassa ei takerruta jokaiseen ristipistoon, mukaan oli helppo lähteä.
Tuuletuksen ideoinut kansallispukujen ammattilainen Soja Murto-Hartikainen on tarkka muttei tiukkis.
Kansallispuvun käyttöön liittyy suosituksia, ne eivät ole sääntöjä.
Ykkösjuttu on muistaa pitävänsä juhlapukua.
Se ei ole työvaate. Kahvia voi kyllä kaataa omilla syntypäivillään.
Puvun kanssa suositaan mustaa nauhakenkää, josta sääri jatkuu puuvilla- tai villasukkaan verhottuna polven korkeudelle. Piikareita Soja Murto-Hartikainen ei ainakaan itse yhdistäisi asukokonaisuuteen, ja samantien rajautuvat pois myös sukkahousut pukujen aikakauteen kuulumattomina.
Mitä muuta menneisyyden hengessä hameensa alla haluaa pitää tai olla pitämättä, jää Murto-Hartikaisen mielestä jokaisen omaan harkintaan.
Miesten paita on ainakin niin pitkä, että he eivät välttämättä alushousuja tarvitse.
Kansallispuvut ovat tuuletuksessa lähes kokonaan naisten juttu. Miehistä juhlavuutta joukossa edustavat vain Hämeen ja Lappeen kihlakunnan puvut jämäkän sarkaisina. Hameväen puolella yleisimpiä ovat entiset Imatran emäpitäjät Ruokolahti ja Jääski.
Suurelle osalle puku on läpi elämän kulkeva muisto oman käden työstä. Sirkka Kauppinen on nyt feresissä, mutta kotona on juhla-asu kirpparilöytönä.
On se vähän kansallispuvun halventamista, seurueessa todetaan puvun kohtalosta.
Vanhan Karjalan puvun hamekankaan Marjatta Tiaiselle ja Kaija Niemelle 70-luvulla kutonut Helga Nikula on paimentanut nuoremmat naiset tuulettamaan.
Kepin kanssa piti ajaa, hän haastaa vakavin ilmein.