Categories
Artikkelit

Nuorallakävelijä

Petter Sairanen kirjoitti romaanin menetyksestä. Kirjailijan mukaan surusta ei kuulu selvitä. Sen kanssa pitää elää.

Elina Kemppainen

Kirjailija Petter Sairanen kohtasi kaksi vuotta sitten ihmiselämän suurimman tragedian. Hänen tyttärensä katosi ja löytyi päivien etsintöjen jälkeen paleltuneena metsästä.

Sairasen tuoreen kirjan, Muisti on unta, kertoja menettää tyttärensä samalla tavalla.

Kirjailijan tyttären poismeno oli lähtökohta kirjalle, mutta lopputulos on fiktiivinen romaani. Sairanen sanoo, että kaikki kirjan sisällä on totta, niin kuin jokaisessa taideteoksessa kaikki on totta.

Vaikka romaani kertoo raastavasta tuskasta, on se ennen kaikkea kertomus rakkaudesta. Siinä tarina yhtyy todellisuuteen.

— Jotta voi kirjoittaa voimakkaista tunteista, on oltava jonkinlainen kokemus niistä. Muuten kirjasta ei tule uskottavaa.

Suru ja kaipaus ovat osa Sairasen elämää. Hän puhuu mahdottomasta menetyksestä.

— Ei surusta voi selvitä, ei siitä kuulu selvitä. Surun kanssa eletään, hän sanoo.

— Joskus harmittaa, etten kuollut ennen häntä. Jos tosiaan olisi pitänyt tehdä valinta, olisin kuollut itse. Mutta nyt se on näin.

Petter Sairasesta kertoo hänen tapansa hiihtää. Hän hiihtää aina umpihangessa. Latusuksia hän ei ole ottanut esiin vuosiin.

Selitys on runoilija Aaro Hellaakosken säkeissä.

— Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki, Sairanen lainaa.

Hänen mielestään niin Saimaalla kuin metsän sisässäkin on hyvä hiihtää, olla riippumaton laduista.

Sairanen arvostaa vapautta. Saimaata hän pitää kotinaan, jonne on hyvä palata kaikenlaisilta reissulta, joita ”on tullut tehtyä paljon”.

— Kun tulen ylös mereltä kanavaa pitkin, on kuin palaisin äidin syliin. Meri on kovempi, julmempi. Saimaa on uskomattoman pehmeä. Sen hienompaa seutua minulla ei ole. Se on kuin satua.

Sairanen muutti Lappeenrantaan lapsena vanhempiensa mukana Vaasasta.

Armeijan jälkeen Sairanen päätti ryhtyä rajavartijaksi. Se oli luonteva valinta ulkoilmasta elävälle miehelle. Kouluaikainen pulpetin takana istuminen oli ollut hankalaa.

Työ rajavartiostossa vei ensin koiranohjaajaksi Immolaan, sitten sissikouluttajaksi Lappiin. Vaikka Lapissa työ oli vaeltamista luonnossa, rajavääpeli alkoi miettiä, josko sitä tekisi vielä jotain muuta.

Erinäisten pätkätöiden jälkeen hän pääsi teatterikorkeakouluun dramaturgilinjalle.

Sairanen oli 28-vuotias aloittaessaan opintiensä uudelleen. Hänen mielestään se oli juuri sopiva ikä.

— Sen ikäisenä on jo elämänkokemusta taustalla. On pikkasen alkanut maailma hahmottua. Se ei ole pahitteeksi dramaturgille tai näytelmäkirjailijalle.

Ensimmäinen kirja, Sähköllä valaistu talo, kertoi nuoresta rajavartijasta Lapissa. Luonto on aina osa Sairasen teoksia.

Lappeenrantaan Sairanen palasi Helsingissä opiskelun jälkeen ja on jäänyt tänne. Hän viettää edelleen aikaa saman ystäväporukan kanssa kuin lapsena.

— Heidän kanssaan ei tarvitse näytellä. Se ei mene läpi, joten voi olla niin kuin on.

Kirjailija tekee töitä liikkuessaan. Hänestä oivallusten tekoon hyviä lajeja ovat umpihangessa hiihtämisen lisäksi melominen ja käveleminen. Hidas liike on tapa jalostaa ajatusta. Juokseminen tai ladulla hiihtäminen on liian nopeatahtista.

Sairanen on saapunut kävellen haastatteluunkin. Selässään hän kantaa vesitiivistä keltaista melontasäkkiä.

Sairanen puhuu ihmisestä kokonaisuutena. Hän on viime aikoina kertaillut filosofi René Descartesin ajatuksia. Sairasen mielestä ihmistä ei voi jaotella sieluun ja ruumiiseen.

Niiden yhteyttä on hänen uusimmassa harrastuksessaan, nuorallakävelyssä. Kirjailija käy tunneilla taidekoulu Estradissa.

— Kun herpaantuu ja lakkaa keskittymästä, niin kuin usein käy, putoaa. Nuorallakävely on hyvin erikoinen laji, rikkaampi kuin kuvittelinkaan.

Kirjailijaa kiehtoo filosofian lisäksi nykyfysiikka ja kvanttimekaniikka. Hän ahmii niistä kertovia kirjoja. Häntä kiinnostaa uuden fysiikan ihmiskäsitys, jonka mukaan kaikki on aaltoliikettä, virtaavaa energiaa, ei ainetta.

Hän on huomannut, että tiede on lähestymässä henkistä, hengellistä.

Pohdiskelijaa viehättää ajatus mahdollisuuksista. Hänestä on hienoa seurata, miten tiede pystyy kertomaan asioita, joita uskonnoissa on aina ollut intuitioon perustuen.

— Henki ja ruumis ovat yhtä ja kuolemassa vaihdetaan olomuotoa. Mitä tietoisuudelle käy, sitä ei kukaan tiedä.

Sairanen uskoo ihmisen vapaaseen tahtoon ja ajatusten voimaan. Esimerkkinä siitä ovat hänelle Venäjän mielenosoitukset, jotka vaikuttivat mahdottomilta vielä vuosi sitten. Sairanen arvostaa vallitsevien asioiden kyseenalaistamista.

Hänestä Venäjällä on voimakas vasta-ajatus liikkeellä ja se on näkyvissä.

— Elämme ajatusten maailmassa. Ihminen toimii mielensä perusteella eikä fyysinen olemus ole päämäärä, vain keino. Miten ajattelet, olet sen näköinen.

Hän on miettinyt paljon elämää ja kuolemaa. Hänestä kaikki maailmassa on yhteydessä toisiinsa.

— Kuolema on yhtä luonnollinen asia kuin syntymä. Jokaisella se on vääjäämättä edessä. Syntymä, elämä ja kuolema ovat samaa mysteeriä. Ihmisen aistit ovat kovin vajavaiset.

— Uskon, ettei näkyväinen maailma ole kaikki mitä on. Eikä sitä uskoa kukaan pysty estämään.

Petter Sairanen

Lappeenrantalainen kirjailija, dramaturgi, rajavartija.

Syntynyt 6. kesäkuuta 1958, Vaasassa.

Romaaneja: Sähköllä valaistu talo (1989), Tulen valopiiri (1995), Naali kulki tundran halki (2006), Muisti on unta (2012).

Kuunnelmia: Tulevaisuuden menneisyys, Yle 1996, Tunturiylänkö, Yle 1998, Kukoistavan runouden aikaan, Yle 2000.

Elokuvakäsikirjoituksia: Erakkorapu, Yle 1999, lyhytelokuva, (yhdessä Kai Lehtisen kanssa); Umur, elokuva 2000 (yhdessä Kai Lehtisen kanssa); Nansen, lyhytelokuva 2000, käsikirjoitus ja ohjaus (käsikirjoitus yhdessä Vesa-Ville Saarisen kanssa).

Näytelmiä: Koston kevät (2000), Saunaretki Pariisiin (2005).

Liikkuu Saimaalla läpi vuoden, melomalla, purjehtimalla, hiihtämällä, luistelemalla, kävelemällä.

Kirjoittaja:
Elina Kemppainen