Helka Pylkkö
Lappeenrantalainen Kaipian perhe on suuren muutoksen kynnyksellä. Koti maalaismaisemassa jää taa, ja edessä siintää kaupunki kerrostaloineen.
Lähiöelämä Skinnarilassa on perheelle kurkistus uuteen. Isäntä Ilkka Kaipia on asunut koko ikänsä sukutilallaan Kasukkalan kylässä Lappeenrannassa, ja sinne syntyivät myös perheen lapset, Joonas, 13, ja Anna, 11. Äiti Lydia on asunut tilalla vuodesta 1998.
Maalaiselinkeinojen kannattamattomuus on ajanut monen maanviljelijän kaupunkiin. Ja kukapa ei olisi kuullut vanhuksista, jotka pakko ajaa pois maalta, kun tärkeät palvelut ovat liian kaukana.
Ydinsyy Kaipian perheen muuttoon ovat kuitenkin lapset. Harrastukset ja kaverit ovat korven keskellä harvassa.
Maalaisidylli on Lydia Kaipian mielestä loistopaikka pikkulapsille. Voi keinuttaa lasta pihamaalla ja kuunnella luonnonääniä. Pakokaasut eivät ahdista hengitystä, ja temmellyskenttää piisaa.
-Pikkulasten kanssa on hyvä olla pois kuhisevasta kaupungista, äiti sanoo.
Mutta kun lapset kasvavat kouluikäisiksi ja ajan myötä teineiksi, muuttuvat tarpeet.
-Tulee luonnollinen tarve laajentaa maailmaa. Aivot tarvitsevat toimintaa kehittyäkseen. Identiteetti ja itsetunnon vahvistuminen tarvitsevat sosiaalisia kontakteja. Ihminen on laumaolento, emäntä selittää.
Jokunen vuosi sitten Lydia Kaipia alkoi kiinnittää toden teolla huomiota lastensa mielialaan. Silloin hän ymmärsi, että jotain puuttuu.
-Aloin huomata pahoinvoinnin merkkejä. Varsinkin tytär valitteli yksinäisyyttä ja sitä, ettei kukaan leiki hänen kanssaan. Joskus hän jopa suuttui minulle, äiti sanoo surullisena.
Tyttö kaipasi äitiä leikkitoverikseen, kun kavereita ei ollut maisemissa. Maatila ja työt kaupungissa pitivät kuitenkin äidin kiireisenä. Ja kaipaahan lapsi muidenkin kuin vanhempien seuraa, Lydia Kaipia tuumii.
Vanhempia huoletti lasten alituinen notkuminen teknisten vempainten äärellä. Aidoista kasvokkaiskontakteista oli ilmiselvästi huutava pula.
-Olen kyllästynyt näkemään, että lapset kulkevat vain television ja tietokoneen välissä.
Äiti hätkähti myös näkyä olohuoneessa: poika makasi sohvalla apaattisesti seiniin tuijotellen.
Tilanne vei äidin mielenrauhan, ja usein hän heräsi aamuyöllä murehtimaan. Hän ymmärsi, että raja oli tullut vastaan. Jotain oli tehtävä.
Lydia Kaipia harmittelee myös sukulaisten tuen puutetta. Maahanmuuttajana hän on erikoinen maatilan emäntä: oma suku on matkan takana, ei tukiverkkona lähellä. Isännänkin sukulaiset asuvat kaukana.
-Maalla muut perheet elävät omissa sukupiireissään.
Maalaiskoulullakin pitelee tänä päivänä hiljaista. Kerhot ovat vähissä. Lydia Kaipia yritti herätellä kylään eloa vetämällä 4H-kerhoa lähialueen lapsille ja nuorille. Oma jälkikasvu oli innokkaana mukana. Iloa päiviin toivat myös seurakunnan pelikerho ja pyhäkoulu. Mutta eivät harvat harrastukset tilannetta korjanneet. Kaupungissa virikkeet ovat monin verroin monipuolisemmat.
Toisaalta kaupungin harrastuksissa ravaaminen maalta käsin oli niin lasten kuin vanhempien mielestä hullua rallia.
Kaupunki veti myös emäntää puoleensa. Maatilan töiden ohella hän on tehnyt monenlaisia lisätöitä. On kerhojen vetämistä ja jos jonkinlaista musiikkiprojektia. Kiire imi vuosien mittaan mehut naisesta.
-Se on aika stressaavaa. Piti juosta kovaa vauhtia haisevasta navetasta, heittää likaiset saappaat ja navettavaatteet nurkkaan. Sitten pikaisesti suihkuun, paljon hajuvettä ja esiintymisvaatteet ylle. Mietin, kuinka kauan jaksan tätä rallia, kahden roolin vetämistä.
Kun emäntä sitten sai opiskelupaikan Ruokolahdelta, oli selvää, että maatilan työt jäävät häneltä taa. Syksyllä alkava opiskelu on kokopäiväistä.
Tilalla on kuitenkin suuri tunnearvo. Alkuperäisen, nyttemmin jo jaetun tilan historia ulottuu ainakin vuoteen 1662.
Koska Kaipioille tilanpito on ollut tähän asti kannattavaa, halusi perhe pitää siitä kiinni.
Karjatilan kokoa on kuitenkin pienennettävä, kun isäntä jää yksin puikkoihin. Eläinten määrä puolittuu ensi talven aikana.
Ilkka Kaipialla on edessään pendelöinti maalle. Haastetta lisää se, että karjan luona on käytävä joka päivä ja aamulypsy koittaa varhain. Osa öistä varmasti kuluukin vanhassa kotitalossa. Mies kuitenkin tuntuu suhtautuvan tilanteeseen rauhallisesti.
-Ei muutos tunnu isolta. Se on kypsynyt pitkään mielessä, hän vakuuttaa.
Vielä perhe ei ole harkinnut tilan myymistä. Lähimailla ei ole ketään sukulaistakaan, joka voisi astua uudeksi isännäksi.
-Ei sellaista ajatusta ole ollut, koska tila on niin tärkeä varsinkin isännälle, Lydia Kaipia sanoo ja katsoo mieheensä.
-Vielä ei ole selkeitä ratkaisuja siitä, minkä muotoiseksi maatalousyrityksemme muuttuu. On useita vaihtoehtoja, pariskunta tuumii.
Perhe on viettänyt jo jonkin verran aikaa uudessa kaksiossaan. Lapset ovat viihtyneet ja halunneet jäädä yöksi.
Koulujen alkaessa uusi katto on jo pysyvästi pään päällä.
-Lapsilla on jo kavereita valmiina kaupungissa, isäntä sanoo.
Suunnitelmissa on myös ahkera kerhoissa käynti. Perhe odottaa toiveikkaana kaupungin eloisaa sykettä.
-Tuntui, että maalla lapset elävät vanhuksille sopivalla tavalla, äiti tiivistää.
Maalta kaupunkeihin jo vuosikymmenten ajan
Helka Pylkkö
1960- ja 1970-luvulla elettiin maaltamuuton erityisiä aikoja, kun suuret massat siirtyivät kaupunkeihin elinkeinorakenteen muuttuessa ja suurten ikäluokkien aikuistuessa.
-Jos vertaa Suomea läntiseen Eurooppaan, rakennemuutos sijoittui myöhäiseen vaiheeseen eli vasta maailmansotien jälkeiseen aikaan, sanoo kaupunkitutkija ja Euroopan historian professori Laura Kolbe Helsingin yliopistosta.
Muualla Euroopassa kaupungistuminen oli pidempi prosessi ja alkoi aiemmin.
-Siirtokarjalaisten asuttaminen maalle hidasti kaupungistumista Suomessa.
Maaseutu autioituu yhä. Liike kohti kaupunkeja ja taajamia on kuitenkin pikemmin tasaista virtaa, ei 1960- ja 1970-luvun kaltainen aalto.
-Ei mitään siihen verrattavaa ole nyt tapahtumassa, Eevi Lappalainen Tilastokeskuksesta vertaa.
Tilastokeskuksen tietojen mukaan muutto maalta kaupunkeihin ja taajamiin on edelleen yleisempää kuin kaupungeista ja taajamista maalle, joskin vain hiukan. Kumpaankin suuntaan muuttaa lähes saman verran henkilöitä, mutta suhteutettuna lähtökunnan väkilukuun maalta lähtevien osuus on radikaalimpi.
-Viimeisen kymmenen vuoden aikana tämä suhde ei ole juuri muuttunut suuntaan tai toiseen, Lappalainen sanoo.
-Yleisin muuttotyyppi on muutto kaupungeista ja taajamista muihin vastaaviin, hän huomauttaa.
Tärkein maalta pois työntävä voima on Kolben mielestä edelleen maanviljelyn teollistuminen. Pientilat eivät menesty, ja tuotantoa siirretään jatkuvasti massiivisten tilojen käsiin.
Kaupunkien vetovoimana ovat monipuolistuneet palvelut, jotka tarjoavat työtä ja ajanvietettä.
-Uuden keskiluokan elämänlaatu on tuottanut uudenlaista kysyntää, kuten populaarikulttuuria, Kolbe pohtii.
-Rock’n’roll- ja punk-sukupolvi on kasvanut maalla, mutta toteuttaa itseään kaupungissa.
Maaseudullakin on vetovoimansa.
-Vahva kaksoisidentiteetti on suomalainen voimavara. Kaivataan maalle, vaikka muutetaan kaupunkiin.
Kuppikuntiakin syntyy. Kaupunkivihamielisyys on Kolben mukaan vahva juonne eurooppalaisessa kulttuuriperinnössä.
-Betoni- ja puutarhaidentiteetti elävät jatkuvasti rinnakkain.
Tutkija sanoo, että urbanismi on varsinkin nuorten juttu.
-Sanoisin, että on plus nelkyt ja viiskyt -ikäluokan ilmiö, että hakeudutaan maalle. Oma kokemukseni on, että vanhetessaan miehet viihtyvät maalla, naiset kaupungin kulttuuritarjonnan äärellä. Myös lapsiperheet kaipaavat maalle.
KUVATEKSTI
Mika Strandén
Arttu Muukkonen
Lydia (vas.), Anna ja Ilkka Kaipian sekä kuvasta puuttuvan perheen pojan, Joonaksen kotikolo luonnonhelmassa jää taa. Jos mieli kaipaa luonnon rauhaan, sen kuin hyppää autoon, sillä Kaipiat eivät ole aikeissa myydä maatilaansa.
Kaipian perhettä odottaa uusi arki Lappeenrannan Skinnarilassa.