Teksti Piia Kaskinen
Kuvat Kai Skyttä
Aluksi oli vesi.
Natiaisena kuljin nuottaveneen keulassa. Koko pienen ikäni olen ollut veneiden kanssa tekemisissä, Seppo Salpakari muistelee.
Hän syntyi Impilahdella, Laatokan rannalla. Sitten syttyi sota. Perhe pakeni Padasjoelle, isä läksi rintamalle. Sodan jälkeen koko porukka muutti Outokumpuun.
Kolme vuosikymmentä sitten vedestä kasvoi ammatti.
Muutimme silloin Lappeenrantaan, vaimon kotikaupunkiin. Ja täällähän on tämä Saimaa! Ostin siis veneen. Merikortti kouraan vaan ja ajamaan: ensin turvalliset reitit, sitten hieman niiltä sivuun.
Pian tuli mieleen käyttää muitakin tästä hienosta järvestä nauttimassa. Minua ihmetyttää, miten vähän Saimaata hyödynnetään. Moni paikallinen ei ole käynyt koskaan veneilemässä, tai vaikkapa kanavalla.
Tätä nykyä Salpakari omistaa kaksi venettä, M/S Totin ja M/S Heidin. Aiemmin hän vuokrasi myös M/S Kavaljeeria. Iältään ja virkaiältään kaupungin vanhin veneyrittäjä ajaa tilausristeilyjä, tarvittaessa vaikka Saimaan toiseen päähän ja takaisin.
Kyydissä on ollut väkeä yli kuudestakymmenestä maasta. En ole kuullut yhtään negatiivista kommenttia.
Saimaalla riittää näyttämistä. Kolmessa tunnissa ehtii Imatralle, yhdeksässä Savonlinnaan ja sittenkin vesistöstä on nähnyt vasta pienen osan.
Myös Pien-Saimaa on nättejä paikkoja täynnä. Kuten maailman kaunein golfkenttä, Kaukaan tehdas uivine puulauttoineen, tai kahden Nautasaaren välistä kulkeva reitti. On sokkeloa ja suurta selkää, sopivasti sekaisin.
Joskus voi nähdä norpankin.
Yleisillä kulkureiteillä niitä näkee vain harvoin, mutta Hietasaaren kieppeillä joskus. Kerran Ruuhonsaaren ja Puumalan välillä oli kaivettava merikortti kiireellä esiin, kun keskellä reittiä oli kivi. Kun sain kortin esille, kivi sukelsi. Vähän ajan päästä se plumpsahti pinnalle veneen perästä.
Vain palveluja puuttuu. Kauppoja, ravintoloita ja polttoaineen jakelupisteitä.
Toivon myös Kutilan kanavan avautumista Taipalsaarella. Sen kautta pääsisi kiertämään mukavan lenkin.
Salpakari viihtyy vesillä niin pitkään kuin suinkin voi. Veneen voi laskea kevätsohjon sekaan, tilausristeilyt voi aloittaa äitienpäivältä ja jatkaa niin kauan, kunnes Saimaa uhkaa taas jäätyä.
Veneilyyn sopimattomilla säillä Salpakarin voi tavata ainakin Reserviupseerikerhossa, Kaakon Piloteissa ja Lionseissa.
Ja vaimo tykkää, kun olen välillä kotonakin, hän nauraa.
Vesi on kuitenkin vasta miehen kolmas ammatti. Sitä ennen toimeentulo tuli maan kamaralta.
Salpakari jäi ensimmäisestä ammatistaan eläkkeelle neljäkymmentä vuotta sitten. Aikaa oli. Ja tekemisen kaipuuta. Hän päätti ryhtyä myymään kuorma-autoja, ensin Oulusta, sitten Iisalmesta ja viimeksi Lappeenrannasta käsin.
Autokauppiaan homma kiinnosti kymmenen vuotta.
Ensimmäinen ammatti oli ilma. Se lumosi parikymppisen nuorenmiehen kertaheitolla.
Että pääsisi lentämään! Sehän on jokaisen pikkupojan haave, hän huokaa.
Sotaväki teki haaveesta totta. Ensin se kuljetti Ilmasotakouluun Kauhavalle, sieltä Uttiin. Sieltä kadettikouluun Santahaminaan ja Kauhavalle, ja edelleen Karjalan ja Satakunnan lennostoihin.
Sitten Ilmavoimien esikuntaan Helsinkiin, kopterilentueen päälliköksi Uttiin ja lopulta toimistohommiin Rovaniemen viestikeskukseen.
Salpakari on halkonut taivaita monenlaisilla aluksilla, kaksitaso-kangaspuista vauhdikkaampiin vehkeisiin. Paras oli Fouga Magister.
Heti koneeseen istuessa tulee tuntuma, onko se miellyttävä vai ei. Fouga oli. Se oli Ilmavoimien kaksimoottorinen, V-pyrstöinen suihkumoottori-koulukone. Ei kovin nopea, viittäsataa kilometriä tunnissa sillä pääsi.
Armeijauran jälkeen hän ilmaili lennonopettajana. Nyt lentolupakirja ei enää ole voimassa, mutta pikkupojan unelma elää edelleen. Onhan Salpakarin yritys nimetty Lento-Veneeksi.
Mutta ilman tulta ei olisi mitään. Salpakarin liekkinä roihuaa ortodoksinen usko.
Meillä on tällainen miesnais-jako. Isäni oli ortodoksi, äitini luterilainen. Minä olen ortodoksi, vaimoni on luterilainen. Poikani on ortodoksi, miniäni luterilainen. Ja pojanpoikani on ortodoksi. Mutta ei se ole suurempia ongelmia aiheuttanut.
Viime vuosina Salpakari on rakentanut Saimaan Ilkonsaareen puisia tsasounoita Saimaan Skiitat ry:n mukana. Niistä jokainen on olemassa olevan luostarin, kirkon tai kappelin pienoismalli. Esikuvat sijaitsevat sen reitin varrella, jota pitkin ortodoksisuus Suomeen saapui.
Tsasounat ovat avoinna kaikille, ympäri vuoden.
Ensimmäinen, Valamolainen tsasouna vihittiin käyttöön kesällä 2010. Sen esikuva on Uuden Valamon rantatsasouna Heinävedellä ja sen esikuva puolestaan on Mantsin saarella Laatokalla.
Konevitsalainen tsasouna vihittiin käyttöön kesällä 2011. Sen esikuvana on Hevoskiven tsasounaksi kutsuttu pyhäkkö Konevitsan luostarisaarella.
Kolmas, Näätämöläinen tsasouna vihittiin käyttöön vähän ennen juhannusta 2013. Sen esikuva on Pyhän Georgioksen kappeli Norjan Näätämössä.
Saareen rakennetaan vielä neljä rukoushuonetta, yhteensä seitsemän.
Neljännen esikuva on Kreikan Athoksen Pyhän vuoren Ivironin luostarin kirkko. Salpakari toivoo, että rakentaminen pääsisi alkamaan jo tänä vuonna: harkkoisen pyhäkön pystytys on lykkääntynyt rakennuslupa-asioiden takia.
Sen jälkeen tulevien esikuvat ovat Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Välimerellä.
Saaren eteläisellä rantakalliolla kohoaa myös yksi luterilainen symboli, kuparinen risti.
Se on peräisin Konnunsuon kirkon katolta. Kun vankila lopetettiin, sieltä piti poistaa kaikki kirkolliset symbolit. Risti olisi mennyt romuksi, elleivät Konnunsuolla työskennelleet vankilapappi Matti J. Kuronen ja vankilapastori Ari Riuttaskorpi olisi ehdottaneet sen tuomista tänne.
On kaunis, aurinkoinen päivä. Kipparin mielisää. Totin kansimies hyppää laiturille irrottelemaan köysiä, ja Salpakari kääntää virta-avainta.
Jaahas, pistetääs taas hyrysysy käyntiin! hän tuumaa ja putputtaa laiturista pois.