Teksti Anne Kokkonen
Kuvat Marleena Liikkanen
Sellaista tarjousta ei voinut ohittaa. Sukulaistädin esittämä järjestely ratkaisi monta pulmaa Lemin Värrönmäellä.
-Kun minä lähdin paimeneksi Lappeenrantaan kesällä 1932, äiti sai keskittyä rauhassa päiväläisen töihin läheisessä talossa. Sain lähtiessä kesän palkaksi polvihousut, pusakan ja mustat kumitossut, lappeenrantalainen Lauri Värtö muistelee.
Puutetta ei tulisi ruuastakaan, sillä maitokauppias Eliisa Värtö omisti puolenkymmentä lehmää sekä monenlaista pienkarjaa. Lämminsydämisenä ja anteliaana ihmisenä hän pitäisi hyvää huolta serkkunsa pojasta. Ylimpänä turvana oli vielä isosisko, joka autteli tätiä sekä Mäkikadun talossa että Lerkanmäen myymälässä.
-Kahdeksanvuotiaana lähdin paimeneen ensimmäisen kerran. Siitä pesti jatkui automaattisesti joka kevät viiden vuoden ajan.
Paimenpojan aamu alkoi aikaisin. Naisväki lypsi lehmät, ja Lauri laitettiin matkaan maitohinkki ja kaksi leipäpalaa kourassa. Piiju, kellokas, näytti suunnan.
-Kimpinen oli silloin yhtä metsää ja ryteikköä. Myllysaaren puolella oli jyrkkä rinne ja lahden pohjassa veräjä. Imatrantien puoleisissa mökeissä oli omat aidat, välissä kulki metsäpolku, josta oli Mäkikadun kulmassa portti Imatrantielle. Sen portin kiinni pysymistä piti tarkasti vahtia.
Kauempana Lauritsalan puolella alkoivat pappilan pellot. Nykyisen Valto Käkelän tien paikalla kulki autotie Saimaan sahalle.
Tällä alueella Lappeenrannan viimeinen paimenpoika kaitsi karjaansa. Kovin kummoista syötävää ei metsästä löytynyt, mutta lehmät osoittautuivat neuvokkaiksi.
-Nykyisen Myllysaaren ankkalammikon kohdalla oli ennen pohjukan täyttöä isoja kallioita, joille lehmät pääsivät matalan veden aikaan. Piiju keksi mennä sinne ja johdatti perässään kaikki muutkin. Sieltä ne löysivät ruohoa ja siellä ne myös nukkuivat päivisin. Illalla ne osasivat tulla lypsyaikaan takaisin kotiin.
Joku tietysti juorusi tädille, että paimen ajaa lehmät järveen ja jättää ne sinne. Onneksi täti ymmärsi lehmän mieltä eikä kovistellut Lauria asiasta.
Värtöjen mökki sijaitsi nykyisen käsityömuseon vieressä aidatulla 1?500 neliön tontilla. Siihen sitä mahtui juurikasvimaata, saunaa, läävää ja jos jonkinlaista ulkorakennusta. Naapureina asui poliiseja, myymälänhoitajia ja muuta silloista keskiluokkaa samanlaisissa mökeissä. Sikoja ja kanoja kuopsutteli kaupunkitalojen pihoilla silloin vielä yleisesti, mutta Mäkikadulla eläimiä oli vain maitokauppiaalla.
-Aamumaito meni kauppaan, mutta iltatinkimaitoa tuli moni hakemaan. Vettäkin noudettiin yleisesti serkun kaivosta.
Maitokauppias huolehti hyvin karjastaan, olivathan lehmät keskeinen osa toimeentuloa. Piijulle ja kumppaneille syötettiin jopa soijaa, tuota uutta Amerikan ihmettä.
-Soijapuuroa laitettiin pihassa kiville kutakin lehmää varten. Lehmät oppivat tietämään, mikä oli kenenkin oma kivi ja ne suunnistivat suoraan syömään omille paikoilleen. Syömisen jälkeen ne marssivat lypsylle läävään.
Kaupunkilaiset naapurit suhtautuivat paimenpoikaan aluksi hieman alentuvasti, mutta reipas ja valoisa Lauri löysi nopeasti oman paikkansa yhteisöstä. Eipä aikaakaan, kun hän jo temmelsi toisten Kimpisen poikien kanssa läheisessä hiekkakuopassa ja kävi kivi- ja käpysotaa Alakylän poikia vastaan.
Kerran kaverit olivat omenavarkaissa naapurin saunan katolla, ja Laurikin sotkeutui mukaan juttuun, vaikkei itse omenia ottanutkaan. Piti käydä poliisilaitoksella kuulusteltavana ja sekös poikaa pelotti.
-Vanhassa uimalassa taas hyppäsin kerran kymmenestä metristä, kun pojat lupasivat ostaa minulle siitä hyvästä munkin!
Paimenpoika jätti uinuvan maalaiskaupungin syksyllä 1936. Runsasta vuosikymmentä myöhemmin nuori autonasentaja palasi nopeasti kehittyvään kaupunkiin.
Lauri Värtö siinä oli todellakin haalimassa kokoon mekaanikon työkaluja ja varaosia Lappeenrannan linnoitukseen posti- ja telelaitoksen vastaperustetulle varikolle. Pääkonttori oli antanut hänelle tehtäväksi pitää Saimaan ympäristössä liikennöivät postiautot ajokunnossa.
Aikamoista urakehitystä puoliorvolta torpanpojalta. Mutta Lauri Värtö olikin menestyksekkäästi noudattanut äitinsä antamaa elämänohjetta.
-Äiti sanoi, että tee aina kaikki vähän paremmin kuin pyydetään, niin pärjäät kyllä!
Jatkosodassa JR 5:n joukoissa, TVH:n Viipurin piirin korjauspajalla ja Rovaniemen varikolla Värtö oli aina ollut valmis, kun kutsu kävi. Myönteinen asenne ja nopeaoppisuus tekivät hänestä miehen, jolla 37 vuotta myöhemmin eläkkeelle siirtymisen aikoihin oli toistasataa alaista ja yli 700 huollettavaa ajoneuvoa.
Lapsuuden Kimpisestä on jäljellä muistoja ja kellastuneita valokuvia albumin lehdillä. Viimeisiä tuttuja paikkoja Lauri Värtö ei pääse katsomaan, kun jalat vaivaavat.
Ehkä on parempikin, ettei tarvitse haikailla työpaikalle. Lauri Värtö kun osoittautui pitkäikäisemmäksi kuin varikkonsa tai koko posti- ja telelaitos.
-Eläkkeelle lähtiessäni en ottanut mitään mukaani. Varikon myynnin jälkeen kävin hakemassa pois muotokuvani, valokuvat ja leikekirjan. Muuten ne olisivat menneet kaikki roskiin.
Vaikka muisti pelaa hyvin, voi leikekirjasta tarkistaa nimiä ja päivämääriä. Homma toimi Forsmanin Manun ja kumppaneiden kanssa, ja Helsingin-reissuilla hankittiin määräraha moneen tarpeelliseen uudistukseen.
-Kyllä ihmisiä nyt yleisesti harmittaa, kun posti ei ole enää posti vaan sekatavarakauppa. Mutta onhan maailmakin nyt toinen.
Lauri Värtö
Syntynyt 1923 Lemillä mäkitupalaisen poikana.
Eläkkeellä posti- ja telelaitoksen auto-varikon päällikön tehtävistä.
Koneteknikko.
Leski. Yksi elossa oleva lapsi, lapsenlapsia.
Asuu Lappeenrannassa kerrostalossa.
Rakastaa elämää kokonaisuudessaan.
Inhoaa nykyisiä televisio-ohjelmia.
Ihmettelee, kuinka hänestä on tullut Värrönmäen vanhin mies.