kuvat Otto Ponto
Ville Kivimäki on matkalla papan luokse. Poika lähtee polkupyörällä kotoaan Lauritsalan Hovinpellosta ja polkee Saimaan kanavasillan yli.
Matkalle osuu monta paikkaa, jotka kiehtovat 12-vuotiaan mieltä: sotapäällikkö Pontus De la Gardien kaivanto ja kansalaissodan aikainen hauta, Murheistenranta, huoltokolonnan suojapoteroita kesältä 1944.
Historiasta kiinnostunut Ville oli saanut Leila-äidiltä joululahjaksi Grimbergin Kansojen historian. Hän löysi kirjat piilosta jo ennen joulua ja alkoi lukea niitä äidiltä salaa.
Papan luona Ville ja vanhempi Pasi-serkku kuuntelevat, kun aikuiset puhuvat entisistä ajoista. Pappa oli sotinut talvi- ja jatkosodassa eturintamassa, tulilinjalla. Pahoissa paikoissa, kuten sanottiin.
Mummi oli ollut evakossa lasten kanssa ja toinen mummi pessyt ruumiita.
Ville istuu korvat höröllä, vaikkei ymmärrä läheskään kaikkea. Aikuisten jutut kuulostavat jännittäviltä ja herättävät uteliaisuuden.
Joskus pappa muistelee sotakokemuksiaan pojille, muttei koskaan kauhistellen tai värittäen.
Lauritsalan yläasteella Ville paneutuu yhä tiiviimmin historiaan. Hänen opettajakseen osuu lehtori Lippo Itälinna, joka kannustaa ja innostaa.
Lukiossa Ville kirjoittaa psykologian esseen vapaavalinnaisesta aiheesta. Hän valitsee sotatraumat.
-Löysin esseen äskettäin, kun siivosin vanhoja papereita. Aihe hätkäytti. En yhtään muistanut, että asia olisi jo tuolloin kiinnostanut, Ville Kivimäki sanoo.
Nykyisin hän on 37-vuotias filosofian tohtori, joka palkittiin marraskuussa Tieto-Finlandialla. Kirja Murtuneet mielet perustuu hänen englanninkieliseen väitöskirjaansa, joka käsittelee suomalaisten rintamamiesten psyykkisiä vammoja talvi- ja jatkosodassa. Kirjan alaotsikko kuuluu: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945.
Teoksessaan Kivimäki kuvaa sotilaiden kokemuksia ja tuon ajan sotapsykiatriaa. Tapaukset ovat nykyihmisen silmin hyytävää luettavaa. Sodan psyykkisiin vaikutuksiin ei ollut varauduttu eikä niitä osattu käsitellä.
Kranaattitulessa seonnut mies saatettiin pakottaa taistelukentälle hakemaan kaatuneita. Hermonsa menettäneitä epäiltiin teeskentelystä ja sotilaskarkuruudesta. Hoitoja käytettiin rangaistuksina, ja ainakin yksi mies teloitettiin rintamakarkurina.
Kivimäki yllättyi, että ylipäätään oli olemassa sotapsykiatrinen hoitojärjestelmä. Historiantutkimuksessa siitä ei ole puhuttu.
Heti talvisodan jälkeen ilmestyi useita sotaromaaneja, kuten Erkki Palolammen Kollaa kestää. Niissä tärähtäneistä, kuten heitä kutsuttiin, kerrottiin varsin suorasukaisesti. Sotilaiden psyykkisestä kestokyvystä on ilmestynyt joitakin tutkimuksia, mutta silti aihepiiriä voidaan kutsua vaietuksi historiaksi.
Tutkija pystyy useimmiten suhtautumaan aineistoonsa viileästi, mutta työnsä alussa Kivimäki silti järkyttyi.
Potilaskertomukset olivat entisessä sota-arkistossa siisteissä riveissä. Teksti oli kliinistä lääkärikieltä: ”Tuli paareilla. Ei yhtään liikkunut. Nytkin makaa liikkumattomana vuoteessa. Ei liity ympäristöönsä… Pari kertaa sanoi kuiskaavalla äänellä: ammu, ammu…”
Toisaalta lakoninen kieli auttoi keskittymään ja etäännytti inhimillisen kärsimyksen dokumenteista.
Raskaimmalta tuntui lukea miehistä, jotka nykyään olisi luokiteltu lievästi kehitysvammaisiksi. Silti he olivat joutuneet mitä kauheimpiin tilanteisiin.
-Tähän vaikutti ehkä se, että äitini on työskennellyt kehitysvammaisten parissa. He tulivat minullekin lapsena tutuksi. Pystyn jossain määrin samaistumaan heidän tilanteeseensa sodassa.
Kivimäki opetteli ymmärtämään myös psykiatreja, jotka toimivat oppiensa ja aikakauden käytäntöjen mukaan.
-Esimerkiksi sähköshokkihoitoja he perustelivat sillä, että se oli viimeinen keino pelastaa potilas.
Kivimäki muistuttaa, että tuolloin siviilihoitolaitoksetkin olivat varsin lohduttomia paikkoja, kuten Rauhan mielisairaala Joutsenossa. Se oli myös tärkeimpiä sotapsykiatrisia sairaaloita.
Ymmärtämisen raja tuli vastaan lääkintämajuri Yrjö K. Suomisen kohdalla. Tämä pohti ”heikomman aineksen” eliminoimista, jottei se pääse lisääntymään. Äänenpainot lähenivät rodunjalostusta ja tuhoamisfantasioita.
Psykiatriseen hoitoon joutui talvi- ja jatkosodan aikana noin 18?000 suomalaissotilasta.
Kivimäki huomauttaa, että sotilaiden psyykkiset oireet olivat pohjimmiltaan normaali reaktio pöyristyttäviin olosuhteisiin. Ne eivät olleet merkkejä poikkeavasta tai vaillinaisesta luonteenlaadusta.
Suurin osa sitä paitsi onnistui säilyttämään rintamalla mielenterveytensä. Siinä auttoivat muun muassa nuoruus ja etenkin aseveljeys, joita Kivimäki kuvaa lämpimästi.
-Siinä iässä kaveriporukka on hyvin itseriittoinen, ja nuoret solmivat elinikäisiä ystävyyssuhteita.
Korsuperinneaineistosta selvisi, että äiti oli nuorelle sotilaalle usein tärkeämpi tuki kuin vaimo tai tyttöystävä.
-Aineisto kerättiin otolliseen aikaan 1970-luvulla. Silloin ei ollut vain yhtä soveliasta tapaa puhua sodasta.
Tutkija arvostaa Väinö Linnaa, joka Tuntemattomassa sotilaassa kuvasi sodan todellisuutta ällistyttävän tarkkanäköisesti.
-Vain kymmenen vuotta sodan päätyttyä hän kirjoitti sotkuisista tapahtumista eheän kertomuksen.
Arka sotamies Riitaoja oli Linnalle tärkeämpi henkilö kuin on tajuttu, Kivimäki sanoo. Synkän alikersantti Lehdon taistelupari ei kestänyt kovia ääniä ja kärsi sotaneuroosista.
Edvin Laineen elokuvassa Riitaojaa esitti Olavi Ahonen. Traagisesta ihmisestä oli tehty osin hassu, pelokas heppu. Kivimäki arvelee, että huumori oli Laineen keino käsitellä vaikeaa asiaa.
-Kuten Linna kirjoittaa: he kaikki pelkäsivät, mutta Riitaojan pelko näkyi selvimmin. Ja hän kuoli sankarikuoleman.
Kivimäki on saanut kirjastaan paljon positiivista palautetta ja kuullut monia henkilökohtaisia kertomuksia.
Erityisen hienolta hänestä tuntuu, jos kirja auttaa ymmärtämään paremmin jotakuta sodan kokenutta läheistä. Hän toivoo sen poistavan turhaa häpeää, joka liittyy psyykkisiin vammoihin.
Vaikka väitöstyö ja kirja veivät perheenisältä vuosia, hän aikoo tutkia aihepiiriä edelleen.
Seuraavaksi hän haluaisi selvittää, miten sodasta palanneet miehet sopeutuivat yhteiskuntaan?-?jos sopeutuivat.
-Entä mitä tapahtui heille, joiden mieli murtui, mutta jotka eivät päätyneet psykiatriseen hoitoon?
Ville Kivimäki
Syntyi vuonna 1976 Helsingissä.
Asui nelivuotiaasta Lappeenrannassa.
Kävi koulunsa Lauritsalassa.
Ylioppilas Lauritsalan lukiosta.
Opiskeli historiaa Joensuun yliopistossa.
Väitöskirja Åbo Akademissa vuonna 2013.
Tieto-Finlandia marraskuussa 2013.
Asuu vaimonsa Hannan ja 2- ja 4-vuotiaiden lastensa kanssa Tampereella.
Rakastaa hyviä yöunia ja pitkiä,
rauhallisia aamuja.
Inhoaa hallinnollisia tehtäviä
ja konsulttikieltä.
Ihmettelee yhtä mittaa.
Timo Laitakari