Categories
Artikkelit

Ei mikään nuori huitukka

Muusikko. 35-vuotista taiteilijanuraansa juhliva Sari Kaasinen teki levyn aikuisesta naisesta.

Kirjoittaja:
Maaria Drake

Sari Kaasisen voimapaikka on kotona Rääkkylässä, rantasaunan kuistilla.

— Kun ajan viimeisen suoran kotipihaan, ja ranta ja piha aukeavat, huokaisen syvään. Ah, ihanaa olla kotona!

Juuri nyt Kaasinen ei ehdi Rääkkylässä paljon aikaa viettää. Meneillään on soolokiertue, ja perjantaina ilmestyy uusi levy.

Aika riemulle ruveta on soololevy, pitkästä aikaa.

— Kappaleet ovat olleet mielen päällä kauan. Tuntuu mukavalta, että sain ne nyt tehtyä.

 

Uudet kappaleet kertovat juuri tämän ikäisen ja tässä elämänvaiheessa olevan naisen tunnoista, Kaasinen kuvaa. Lauluja aikuisille naisille häneltä onkin toivottu, sillä ”nuorille huitukoille on jo annettu tarpeeksi ohjeita”.

Päällimmäinen ajatus on, että vaikka mitä on tullut vastaan, kaikesta on selvitty. Tekstit kumpuavat tunteesta ja hetken hersytyksestä, pienestä ajatuksesta.

— Sanoissa ja säkeissä on tietynlaista voimaa, jota tämä ikä antaa. Ei enää tarvitse lähteä joka haihatuksen perään. Sitä arvostaa, mitä on ja osaa.

Hauska huomio levyllä on, ettei Kaasinen mainitse sillä kertaakaan sanaa mies. Yleensä kalevalamittaiset tekstit liittyvät pitkälti naisen ja miehen suhteeseen.

— Tämä levy ei kerrokaan miehestä, vaan itsestä!

 

Itsessä riittääkin aihetta. Kaasinen juhlii tänä vuonna 35-vuotista taiteilijanuraansa.

Uran varrelle mahtuu iloisia ja vaikeitakin hetkiä. Yksi merkittävimmistä on edelleen Värttinän kultakausi 90-luvun alussa, Oi Dai -levyn aika.

— Uskomatonta, että olen saanut olla mukana tekemässä suomalaista musiikkihistoriaa. Ja että se bändi on vieläkin olemassa, se, joka syntyi siellä meillä pöydän ääressä!

Oman musiikin tekemisen kannalta tärkeä virstanpylväs oli tohtorin tutkinto, ja mitä se sysäsi liikkeelle. Kun Värttinän aikaan mentiin kovaa ja korkealla, soolouralle siirtyminen oli täysin päinvastaista.

— Yhtäkkiä piti oman äänen kantaa, musiikista riisuttiin kaikki muu. Se tie oli kuljettava, mutta siitä olen kiitollinen nyt.

Tämän hetken tärkeimpiä asioita uralla — keikkailun ja levyn tekemisen ohella — on musiikin tekeminen lasten kanssa. Esimerkiksi Metku-kuoro on paitsi lapsille myös Kaasiselle aina sykähdyttävä kokemus.

 

Miksi se sitten on nimenomaan kansanmusiikki, jolle Kaasinen on omistanut elämänsä?

Sitä muusikko on pohtinut itsekin. Palo musiikin tekemiseen syttyi pienenä, mutta suunta kansanmusiikkiin ei tullut automaattisesti, vaikka äiti sitä kohti patistikin.

Lapsena kotona soi iskelmä, pikku-Sari kuunteli Irwiniä sedän takapenkillä tämän jakaessa postia. Nuorena Beatles pauhasi kelamankassa ja Hassisen konetta fanitettiin keikoilla.

— Lähtökohta oli varmaan se, kun näin Rääkkylän pelimanneja ja ajattelin, että yäk, en ikinä tee noin. Olisipa hienoa, jos joku nuori löytäisi oman tiensä vaikka ajattelemalla minusta nyt samalla tavalla!

Kaasinen paljastaa, että hänen on nykyisin vaikea oppia kappaleiden sanoja.

— Laulan koko ajan niin sanotusti omiani, lauluni muuttuvat joka kerta niitä laulaessani. Itsekin välillä ihmettelen, kun suusta saattaa tulla mitä sattuu, Kaasinen nauraa.

Sitähän perinne juuri on, muuttuvaa ja jokaisen mielessä omanlaistaan, Kaasinen lisää. Konteksti muuttaa kansanperinnettäkin, mutta sinänsä elämä on samanlaista kuin parisataa vuotta sitten.

— Mietitään vaikka Kanteletarta. Ihan samat teemat siellä on kuin nykyisissä Chisun ja muiden hittibiiseissä, sama tuska, sama uho.

 

Sari Kaasisen uusi levy Aika riemulle ruveta ilmestyy 28.2.

Maaria Drake