Categories
Artikkelit

Konsertti. Ison bändin glamouria

Riina Nokso-Koivisto

Lappeenranta Big Band 60 vuotta -juhlakonsertti Lappeenranta-salissa 1.11. Kapellimestarina Johannes Salomaa, solisteina Maria Tyyster ja Jukka Perko. Lappeenranta Big Band juhli sunnuntaina 60-vuotiasta historiaansa konsertoimalla komeasti. Bändin peruskokoonpanoa oli vahvistettu usealla soittajalla, ja solistit olivat oman alansa maan kärkinimiä: jazzsaksofonisti Jukka Perko ja iskelmälaulaja Maria Tyyster. Konsertin ohjelmisto oli rytmitetty taitavasti ja yleisöystävällisesti. Musiikin eri genret ja solistit vaihtuivat useaan kertaan pitkin iltaa siten, että kokonaisuus tuntui monipuoliselta ja kiinnostavalta. Konsertin kummankin puoliajan aluksi kuultiin big bandien perusohjelmistoa, Count Basieta ja Duke Ellingtonia. Jo nämä esitykset riittivät todistamaan, että Lappeenranta Big Band on edelleen varsin korkeatasoinen harrastajaorkesteri. Siitä huolimatta, että konsertin aikana viitattiin useasti bändin kultakauteen 1980—1990-luvuilla, jolloin Lappeenranta Big Band voitti muun muassa Suomen mestaruuksia.

Maria Tyyster tulkitsi tangokuningattaren auktoriteetilla hienot tangot Sininen huvimaja ja Jäljet hiekassa. Samalla big band palasi ikään kuin juurilleen suurena tanssiorkesterina, jossa on entisaikojen glamouria. Muuhun ohjelmistoon eli verevään rytmimusiikkiin verrattuna Tyysterin esittämät iskelmät jäivät hieman valjuiksi. Mitä jazzimpaan suuntaan mentiin, sitä hienommaksi meno muuttui. Yksi konsertin kohokohtia oli Vellu Halkosalmen sovitus Akselin ja Elinan häävalssista. Kaunis, mutta hieman jo puhkikulunut valssi muuttui Jukka Perkon ja Lappeenranta Big Bandin käsittelyssä raikkaaksi jazzrevittelyksi. Energinen ote huipentui konsertin päätteeksi, kun yleisö sai kuulla Lappeenranta Big Bandin oman kasvatin, Tomi Salesvuon funkia. Erityisen vaikutuksen teki laulaja Anniina Karjalainen paitsi osaamisellaan myös säteilevällä karismallaan.





Categories
Artikkelit

Teatteri. Helppoja nauruja Fingerporista

Maaria Drake

Pertti Jarla: Fingerpori. Ohjaus: Kimmo Virtanen. Dramatisointi: Jussi Helminen. Sävellykset: Reino Nordin. Rooleissa: Hanna Kaskela, Ulla-Maija Järnstedt, Kari Kinnari, Aki Honkatukia, Marko Kurikka, Pekka Räty, Heikki Pöyhiä. Teatteri Imatran ensi-ilta yökerho Valentinossa 30.10.2015. Sarjakuvat tekevät kovasti tuloaan näyttämöille. On Viiviä ja Wagneria, kuten Teatteri Imatrassa kaksi vuotta takaperin, on Mummoa, kuten Lappeenrannan kaupunginteatterissa pikapuoliin. Mikäs niitä on dramatisoidessa, jos tarina kantaa ja hahmot ovat herkullisia. Sitten on tämä Fingerpori. Sanaleikeillä kikkaileva suomalaisten suosikkisarjakuva, kolmisen strippiä huvitusta tai toisinaan päänvaivaa päivässä. Teatteri Imatra ei kaihda haasteita, sen osoitti jo viime kevään Hobitti-spektaakkeli. Nyt ollaan vieläpä uudella areenalla, yökerhossa, eikä se haaste tälläkään kertaa ole helpoimmasta päästä.

Hahmot ovat kyllä Pertti Jarlan Fingerporissa varsin mehukkaita ja eittämättä lavalle tuomisen arvoisia, ja niitä Jussi Helisen dramatisoinnissa vilisee enemmän kuin riittämiin — muutaman olisi voinut karsiakin. Mukana ovat vakiokasvot Heimo Vesa, kaupunginjohtaja Homelius, Mustanaamio ja itsensäpaljastaja Asko Vilenius, joka tosin jää muusikon tehtävässään harmittavan vähälle huomiolle. Ehdotonta ykköskaartia on Ulla-Maija Järnstedtin Rivo-Riitta, joka sätkä huulessaan on repäisty suoraan sanomalehden sarjakuvasivulta. Pienieleisyys on Riitan valtti — niin leidin suoltamat kaksimielisyydet tulevat taatusti huomattua. Samoin teoksen tähtiin kuuluu Marko Kurikan esittämä, jokseenkin alkoholiongelmainen kunnanvaltuutettu, joka kantaa monta kohtausta, melkeinpä koko jälkimmäistä näytöstä. Hersyvän huvittavia ovat myös Hanna Kaskelan hahmoista juontajaneitonen sekä lööppejä repivä toimittaja. Joidenkin hahmojen kohdalla sen sijaan oli menty metsään. Ylilyövä naamanvääntely tämmöisessä esityksessä sallittakoon, mutta kun sitä tehdään aivan turhaan, se on jo puuduttavaa. Esimerkiksi Heimo Vesasta (Aki Honkatukia) on tehty syyttä suotta peteliusmainen illistelijä. Insinöörimies toimisi paljon paremmin neutraalimpana versiona ja tasoittaisi muuta hahmotykitystä.

Mutta se tarina. Jarlan stripeissä ei ole jatkuvuutta, kukin pätkä on oma pieni kertomuksensa. Rakenna siitä sitten draaman kaarta. Kummoista kertomusta ei Teatteri Imatran versioon ole yritettykään luoda. Näennäisesti ollaan kunnantalolla, aluksi kunnan juhlassa, myöhemmin valtuuston kokouksessa. Sekavaksi kuitenkin menee, enimmäkseen nimenomaan väkisin mukaan sullotun valtaisan hahmokavalkadin vuoksi. Oliko esimerkiksi Sam Makkosen ja Krapula-Päivin rakkaustarinan aivan välttämätön mahtua mukaan? Entä nuorisopapin, joka ei juuri jaksa naurattaa?

Fingerporilla on hetkensä, jotka ovatkin todella hauskoja. Valitettavasti suurimman osan näytöksestä mennään helppojen vitsien kautta. Sanaleikit eivät tosiaan ole yksinkertaisin mahdollinen laji teatterissa, siksi niille olisi suonut enemmän aikaa kehittyä, muhia ja huvittaa katsojan päässä. Parhaimmat vitsit ovat nokkelia, sellaisia, jotka vaativatkin vähän aivotyöskentelyä. Nyt nauruja kalastellaan hirvittävään tahtiin peräperää, mutta naurulle ei lopulta anneta riittävästi aikaa. Alkaa tuntua suorastaan katsojan aliarvioimiselta, kun homoille tai natseille ilveillään kymmenettä kertaa. Fingerpori saa kuitenkin paljon anteeksi sillä, että se on ajoitettu pikkujoulukauteen ja esitetään yökerhossa. Valentino ei ole ollenkaan pöllömpi paikka hupailulle. Fingerpori-sarjakuvan ystäviin näytelmä uponnee kuin häkä. Ja ystäviähän Fingerporilla on.  

Hahmot ovat kyllä varsin mehukkaita ja eittämättä lavalle tuomisen arvoisia. Hyvää: Näyttelijät vaihtavat hahmoja käsittämättömän nopeasti yhdestä toiseen. Huonoa: Vitseissä mennään helpoimman kautta. Erityistä: Näytelmän tarttuvat musiikit on säveltänyt muusikko, näyttelijä Reino Nordin.