Teksti Kalle Sipiläinen
Kuva Linda Manner
Suunnistaja Jani Myllärisellä oli pakkomielle. Mielessä myllersi ajatus kehittyä aina vain paremmaksi urheilijaksi. Myllärinen tukki omaa kehoa kuuntelevat sisäiset korvansa. Hän pakotti itsensä harjoittelemaan koko ajan entistä kovempaa.
Itsensä rääkkääminen johti loukkaantumiskierteeseen. Nautinto katosi, ja lopulta kipinä hiipui.
Niistä lähtökohdista on vaikea murtautua suunnistusmaajoukkueeseen. Sen Myllärinen oli kuitenkin asettanut tavoitteekseen.
Vaikka yritys on ollut kova, miesten maajoukkuepaikat ovat jääneet saavuttamatta. Kohtalaisen lähelle huippua hän on vuosien varrella päässyt.
Nuorena kestävyysjuoksuakin harrastanut Myllärinen kilpaili suunnistuksessa nuorten MM-kisoissa Espanjassa.
Tällä viikolla Myllärinen täytti 34 vuotta. Uran toistaiseksi suurin palkinto tuli kaksi viikkoa sitten, kun kovatasoista Tampereen Kooveetä edustava lappeenrantalainen pääsi juhlimaan rajuissa olosuhteissa käydyn suunnistuksen Lappee-Jukolan voittoa omissa kotimaastoissaan.
Vaikka valtavaksi massatapahtumaksi paisunut Jukolan viesti kerää tuhansittain harrastesuunnistajia, lajipiireissä korkealle arvostetun viestin kärkisijoista kilpailevat kivikovat monikansalliset seurajoukkueet.
Öisellä nelososuudella joukkueensa kärkeen nostanut Myllärinen oli Kooveen seitsemän miehen ryhmästä ainut, joka ei ole Suomen tai jonkin muun maan maajoukkuesuunnistaja.
Ennen tähtihetkeään Myllärinen löi päätään Karjalan mäntyyn niin pitkään, että oli lähellä lopettaa kaiken urheilun. Viimeinen niitti oli se, kun hän ei saavuttanut paikkaa suunnistuksen MM-kotikisoihin Vuokattin vuonna 2013.
Sitä seurannut puolitoista vuotta oli kuitenkin käänteentekevä: kun tähtäin ei eri syistä johtuen ollut enää täysillä urheilussa, kipinä syttyi yllättäen uudelleen.
Käänne tapahtui viime vuoden keväällä, viimeistään harjoitusleirillä Espanjassa. Myllärinen alkoikin nauttia erilaisista asioista elämässään.
— Yhtäkkiä vain huomasin, että energia alkoi virrata kropassa ihan uudella tavalla. Nousin nopeasti takaisin lähelle omaa tasoani, vaikka sitä ennen olin harjoitellut todella huonosti.
Myllärinen löysi suunnistuksen lajikseen hieman yli kymmenvuotiaana.
— Yksi naapurin tuttu äijä, Marttisen Heikki, sattui kysymään, lähdetkö kuntorasteille jonain kesäpäivänä. Juoksimme yhdessä sen yhden kerran, minkä jälkeen hän sanoi: jos alkaisit suunnistaa, sinusta saattaisi tulla ihan hyvä.
Myllärinen oli lapsena ylivilkas. Virtaa riitti liiankin kanssa, ja sitä piti purkaa jollain tavoin.
— Minulla oli ihan selkeästi ADHD lapsena. Olin liikkunut koko ikäni siihen asti, kaiken mahdollisen ajan päivässä. Saatoin esimerkiksi luistella viisi tuntia tai pyöräillä kahdeksan tuntia tai niin pitkään, kun en vain pystynyt istumaan enää satulassa.
Hän uskoo, että ilman urheilua hänestä olisi tullut kriminaali.
— Olen siitä melko varma. Olisin purkanut kaikki turhautumiset ja muut esimerkiksi väkivallan kautta. Tiedän sen itsestäni.
Se tie olisi sulkenut ovet myös nykyiseltä unelma-ammatilta. Myllärinen toimii Nuijamaalla rajavartijana. Alun perin hän lähti opiskelemaan ravintola-alaa, kunnes ryhtyi kesken restonomiopintojen miettimään, onko tämä hänen juttunsa.
— Yksi tuttu vinkkasi, että sinusta tulisi varmasti ihan hyvä rajamies.
Myllärinen ei ole varma, mihin arvio perustui. Todennäköisesti ainakin vahvaan kestävyysurheilutaustaan, sillä rajalla pitää olla ”riittävässä tikissä”.
— Alanvaihto on ollut oikea ratkaisu. En kadu pätkääkään, 13 vuotta rajavartijana työskennellyt Myllärinen toteaa.
Puolustusvoimat ja Rajavartiolaitos ovat myös kuuluneet Myllärisen suurimpiin tukijoihin uran varrella. Hän on voinut harjoitella Puolustusvoimien harjoitusryhmässä. Rajavartiolaitos on puolestaan antanut siihen työaikaa.
— Ilman sitä ei olisi ollut mahdollista harjoitella, leireillä ja kilpailla tällä tavalla.
Muutenkin työ tukee urheilua, sillä siinä pääsee liikkumaan maastossa. Passeja Myllärinen tarkastaa raja-asemalla harvakseltaan. Ehkä parasta on kuitenkin se, että on hyvä työporukka. Silloin työstäkin nauttii.
Myös perheen tuki on ollut tärkeää. Onneksi vaimo Maria Salmi on syntynyt suunnistusperheeseen ja suunnistanut itsekin tavoitteellisesti koko ikänsä muutamaa viimeistä vuotta lukuun ottamatta.
Salmi tietää, millaista urheilijaperheen elämä on. Ratkaisuja on tehtävä pääosin urheilun ehdoilla. Joustoa tarvitaan puolin ja toisin.
— Mutta on se myös antanut tosi paljon. Yhdessä olemme päässeet tekemään monia eri asioita, Salmi sanoo.
Jos Myllärinen saisi rakentaa urheilu-uransa uudestaan, se olisi ihan erinäköinen, myös perheen kannalta. Varsinkin vanhemman lapsen Vertin kasvaessa isä oli paljon poissa kotoa. Perhettä oli välillä kova ikävä.
— Vaikka en ole koskaan ollut maajoukkuemies enkä ole saavuttanut mitaleita arvokisoissa, satsauksen määrä on ollut ihan sama. Parhaimpina vuosina olen ollut 130 vuorokautta reissussa, pelkästään kisailemassa ja leireillä.
Moni ei ymmärrä, miten totaalista panostaminen itselle rakkaaseen urheilulajiin voi olla. Mylläristä se harmittaa.
— B-maajoukkuesuunnistajat ja jopa heitä heikommat tekevät saman määrän töitä kuin menestyjät. Määristä ei ole kyse.
Myllärinen tietää, että hänen tavoin moni maajoukkuepaikkaa tavoitteleva suunnistaja hakkaa päätään seinään. Hekin yrittävät kopioida maailman parhaita tajuamatta sitä, että maailman huiput ovat luoneet omat systeeminsä juuri itselleen sopiviksi.
— Menestyjät tekevät työnsä paremmin, itseään kuunnellen. Niin he saavuttavat jokaisesta asiasta sen pienen edun verrattuna muihin.
Jälkeenpäin katsottuna oma kehityskaari näyttää Myllärisestä selvältä.
— Jos et ole koskaan tyytyväinen itseesi ihmisenä etkä sen myötä urheilijana, sinulla on aina tunne, että täytyy vain treenata enemmän ja enemmän. Jos olisin sen tajunnut, olisin takuulla pukenut maajoukkuepaidan jossain vaiheessa päälle.
Tuloksia alkoi syntyä, kun hän oppi arvostamaan itseään ja saavutuksiaan. Nyt sen tietävät Karjalan männytkin.
Jani Myllärinen
Syntynyt 29.6.1982 Lappeenrannassa.
Perheeseen kuuluvat pian 13-vuotias Vertti, 1-vuotias Saimi ja vaimo Maria.
Harrastaa mökkeilyä ja kirjoittamista. Työstänyt kolme vuotta tekstiä itsensä kohtaamisesta. Mahdollisesti hän yrittää saada sen julkaistua jossain vaiheessa.
Rakastaa perhettään.
Inhoaa kaksinaamaisuutta.
Ihmettelee elämän syntyä.