Sari Pullinen
Joskus omat kirjalliset taidot yllättävät. Kirjailija ja kirjoittajien kouluttaja Sirkka Laine on havainnut, että kirjoittaminen on entistä yleisempi harrastus.
Luumäkeläinen Annikki Hyytiäinen alkoi pyynnöstä merkitä muistiin Nuppolan torvisoittokunnan vaiheita. Kirjoittamiskursseilta saatu kannustus vei niin pitkälle, että syntyikin kirja.
Lappeenrantalaisen Kirsi Makkosen kynä alkoi suoltaa runoja, kun hän täytti 50 vuotta. Nyt hän on julkaissut omakustanteena kaksi runokirjaa.
Annikki Hyytiäisen omakustanne, kyläkirja Torvisoittoa Elias Nuppolan johdolla, ilmestyi maaliskuussa. Eläkkeellä oleva opettaja oli aiemmin kirjoittanut vain työn vaatimia tekstejä, eikä mielestään osannut kirjoittaa.
Oman tekstin hyväksyminen vaati korkean kynnyksen ylittämistä.
— Aluksi ajattelin, että eiköhän aiheesta saa raapaistuksi kasaan muutaman kymmenen sivua, Hyytiäinen naurahtaa.
Kun hän alkoi tutustua sadan vuoden takaisiin aikoihin, into kasvoi, ja hän tajusi, ettei teos jäisi muutamaan sivuun. Tietokirjoittajakurssit antoivat lisäpontta ja tukea.
— Jäin koukkuun. Se oli tavattoman kivaa.
Entistä elämää ja soittokunnan merkitystä auttoi ymmärtämään vintiltä Nuppolan kylästä löytynyt päiväkirja. Sitä oli kirjoittanut yksi vuonna 1910 aloittaneista torvisoittajista.
— Ihmiset jaksoivat elää musiikin varassa.
Hyytiäinen tallentaa edelleen pienten ihmisten tarinoita. Niitä on julkaistu paikallislehdessä.
Palautetta on tärkeä saada, mutta suurin palkinto kirjan kirjoittamisessa oli itsensä voittaminen ja työn saattaminen päätökseen.
Kirsi Makkonenkaan ei ensimmäiseksi ajatellut kirjan julkaisemista, kun runoja alkoi yllättäen syntyä. Nyt hän on julkaissut jo kaksi omakustannetta, ja kolmas on tekeillä. Parvekepäiväkirjan hän julkaisi vuonna 2012, ja Ihmisen kaipuun tänä vuonna.
— Kirjoitan, koska haluan kasvaa ja kehittyä kirjoittajana ja ihmisenä. Ja koska rakastan suomen kieltä, Makkonen kertoo.
Hänen runonsa syntyvät hitaasti. Hän arvelee, ettei sillä tahdilla koskaan kirjoiteta romaania.
Makkosen yhteiskunnallinen aktiivisuus näkyy paitsi runojen aiheissa myös siinä, että hän lahjoittaa muutaman sadan kappaleen painokset tuttavilleen ja toivoo heidän puolestaan lahjoittavan rahaa kehitysyhteistyöhön.
Makkonenkin kirjoitti aiemmin vain asiatekstejä, ”hartiat verillä”.
— Ensimmäisten runojen kypsyttely vei muutaman vuoden.
Kirjoittajakoulutusta hän ei ole hankkinut. Lapsena hän luki kaiken, mitä käsiinsä sai. Hän on myös sitä mieltä, että korjaa nyt 1970-luvulla Savonlinnan tyttölyseosta saamansa korkeatasoisen äidinkielen opetuksen hedelmiä.
Kirjoittaja kaipaa aina palautetta. Niin myös Kirsi Makkonen.
— Ihmisen kaipuusta on tykätty. Aihe on koettu koskettavana.