Categories
Artikkelit

Sopestin nousu ja unohdus

Siirtokarjalainen Lehkosen perhe sai vuonna 1945 valtiolta Sopestin tilan Savitaipaleella. Raivaamisen, rakentamisen ja lyhyen kukoistuskauden jälkeen asutustila autioitui. Nyt se on myyty valtiolle suojelumetsäksi.

Kaija Lankia

Tilan raja näkyy selvästi. Hakkuuaukea päättyy jylhään kuusikkoon, jonka suora reuna ylittää kylätien. Joulukuusen kokoiset näreet kasvavat pihaan vievällä tiellä. Sammal peittää paksuna mattona tien varteen pysäköidyn pakettiauton. Valloilleen riistäytynyt jaloangervo täyttää pihan miehenkorkuisena viidakkona.

Luonto on ottanut isännän paikan Sopestin autiotilalla Savitaipaleella.

Lauri Lehkonen raivaa polkua kasvuston keskelle ja samalla muistoihin 1940-luvulle. Hän oli yhdeksänvuotias, kun hänen vanhempansa Johannes ja Lyydia Lehkonen saivat asuttavakseen kylmän tilan. Nuijamaan Pälliltä evakkoon lähtenyt sulkuvartijan ja sivutoimisen maanviljelijän perhe päätyi keskelle metsää.

— Täällä oli vain pieni luonnonniitty ja kallellaan ollut lato, Lauri Lehkonen kertoo.

 

Sopesti on yksi yli sadastatuhannesta siirtokarjalaisten asutustilasta. Vuonna 1945 säädetty maanhankintalaki edellytti, että asuntotontin tai kalastustilan luovutetussa Karjalassa omistanut sai vastaavan tilan tai tontin muualta Suomesta. Siirtoväki sai itsekin etsiä sopivaa tilaa.

— Isäni suku oli kotoisin Juvalta, joten isä olisi mielellään asettunut Mikkelin seudulle. Hän olisi ostanut Visulahden kartanon, mutta siihen olisi tarvittu toinenkin viljelijä.

Oli tyytyminen siihen, mitä valtio tarjosi: puolikas valtion pakkolunastamaa metsätilaa — Itä-Sopesti.

Viljelystilan tuli olla sellainen, että tavallinen perhe sai siitä suunnilleen elantonsa. Uuden kotipaikan tuli vastata entistä kotiseutua taloudellisilta edellytyksiltään, luonnoltaan ja liikenneyhteyksiltään. Kannaksen viljelijät pyrittiin sijoittamaan yhtä etäälle Helsingistä kuin heidän tilansa olivat olleet Viipurista.

Johannes Lehkonen voitti tilan koossa. Nuijamaalle jäi 36 hehtaaria, Sopestin pinta-ala on 53 hehtaaria. Mutta kaikessa muussa hävittiin.

— Pällin tila oli lähellä Saimaan kanavaa ja sulkua. Elämä oli vilkasta. Meillä majoitettiin kanavan työmiehiä, parhaimmillaan heitä oli 15, osa maksoi myös ruuasta.

Pälliltä ei ollut Viipuriin kuin kolmisenkymmentä kilometriä. Nyt perhe asettui Kunttulan kylän eteläpuolelle, josta rautatielle Taavettiin oli matkaa 18 kilometriä ja Helsinkiin yli 200.

Useimpiin asutustiloihin kuului ainakin jonkin verran jo viljelyksessä ollutta peltoa. Sopesti oli yksi noin 16 000 tilasta, jotka piti raivata ja rakentaa umpimetsään.

— Isäni ja veljeni raivasivat tänne kymmenen hehtaaria peltoa. Se  merkitsi vähintään kymmenentuhannen kannon kaivamista maasta. Käsivoimin kirveellä, kuokalla ja kantopommeilla, Lauri Lehkonen kertoo.

 

Lehkoset tulivat Savitaipaleelle kesällä 1945. Ihan alkuun he asuivat Kunttulassa Naksin talossa, kunnes saivat rakennettua hirsisen saunan. Siinä ei kuitenkaan saunottu, vaan asuttiin — neljä henkeä yhdessä huoneessa.

— Täällä meillä oli maakuoppa, jossa saunoimme, Lehkonen kertoo raivatessaan tietä vatukon poikki.

Saunan lautarakenteista kantta ei enää kuusikosta löydy, sen on luonto 70 vuodessa piilottanut. Jäljellä on vain muistikuva.

Väliaikaisesta hirsinavetasta saatiin suoja hevoselle, lehmälle ja vasikalle. Ensimmäinen talvi meni näin lumen ja pakkasen keskellä.

Sitten oli päärakennuksen vuoro: tupakeittiö, kaksi kamaria ja vintti. Kesällä 1947 rakennettiin navetta.

 

Kaiken rakentamisen rinnalla Lehkoset raivasivat peltoa ja viljelivät jo raivattua. Hankittiin lisää lehmiä, toinen hevonen ja työkoneita.

Vanhoja koneita ei ollut käytettävissä. Rauhansopimus edellytti, että kaikki maatalouskoneet piti jättää luovutetulle alueelle.

— Puimakoneen isä oli saanut proomulla Mikkeliin saakka. Sieltä se haettiin takaisin rajan taakse.

Siirtoväelle maksettiin korvausta menetetystä omaisuudesta. Lauri Lehkosen mukaan korvaus ei vastannut menetyksiä.

— Sillä pois haetulla puimakoneella oli puitu vasta yhden syksyn viljat. Se oli maksanut 18 000 markkaa. Uusi kone oli pienempi ja maksoi 80 000 markkaa.

Johannes Lehkonen oli nykyaikainen maanviljelijä. Hänen hankkimansa traktori oli ensimmäisiä kylässä, leikkuupuimuri aivan ensimmäinen.

— Sillä veljeni Einari kävi puimassa monen talon viljat, Lauri Lehkonen kertoo.

Puimuri edellytti viljankuivaajaa. Sen savutorvi ja viljasäiliö seisovat edelleen pihan reunassa.

 

Työtä, työtä, työtä. Sitä riitti Einari ja Veikko Lehkosella loputtomiin, etenkin sen jälkeen, kun Johannes Lehkonen kuoli vuonna 1958. Maata oli viljeltävä, vaikka lahjat olisivat viitanneet aivan muuhun.

— Veljeni olivat lukumiehiä, eivät käytännön ihmisiä.

Työtä täynnä oli myös Lyydia Lehkosen elämä. Oli karja, kasvimaa, ruuanlaitto ja vaatehuolto. Vintillä olivat kangaspuut, jolla hän kutoi mattoja ja kankaita.

Lauri Lehkonen sanoo, että Pällillä asuessa hänen veljensä olivat olleet sosiaalisia ja paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Nyt heistä tuli erakoita ja sen myötä hieman erikoisia.

— Veljieni elämä olisi ollut aivan toisenlainen, jos sotaa ei olisi ollut.

Hän itse pääsi kaikista vähimmällä työnteolla. Hän aloitti 13-vuotiaana oppikoulun Savitaipaleella.

— Olin kortteerissa kirkonkylässä ja vain lomat ja joskus sunnuntait kotona.

Vanhin veljistä, Toivo Lehkonen, oli tehdastöissä Helsingissä ja kävi Sopestissa vain silloin tällöin.

 

Raskas työ kantoi hedelmää vain noin 15 vuotta. 1960-luvun lopussa peltoja alettiin paketoida, viljelemättömistä pelloista alettiin maksaa luopumiskorvausta.

Sopestin lailla monen muun asutustilan elinkaari viljelytilana oli vain yhden sukupolven mittainen. Tilat autioituivat ja väki muutti tehdaspaikkakunnille, moni Ruotsiin asti. Tilastoa siitä, kuinka moni asutustiloista on yhä asuttuina ja viljeltyinä, ei ole olemassa.

Einari ja Veikko Lehkonen jäivät Sopestiin. Heille riitti paketointikorvaus, eikä metsästä haettu lisärahaa.

— Sodan jälkeinen puute opetti heidät niukkaan elämään, Lauri Lehkonen sanoo.

Nuukat miehet alkoivat koota tarvekaluja yli oman tarpeen. Kaatopaikoilta tarttui mukaan muiden pois heittämää. Koneita, laitteita ja rompetta koottiin nurkkiin, seinustoille ja metsän siimekseen odottamaan huonompia aikoja.

— Heidän ei olisi pitänyt hankkia autoa. Sillä oli niin helppo tuoda tavaraa, pikkuveli pohtii.

Einari Lehkonen kuoli vuonna 1985. Veikko Lehkonen hankki 1990-luvulla Kouvolasta asunnon talvikäyttöön ja vietti Sopestissa kesänsä. Viimeiset vuotensa ennen kuolemaansa vuonna 2014 hän asui Savitaipaleen kirkonkylässä.

 

Tila jäi Lappeenrannassa asuvalle Lauri Lehkoselle ja hänen kahdelle tyttärelleen, jotka alkoivat miettiä sen metsien suojelua. He päätyivät myymään Sopestin valtiolle suojelumetsäksi Metso-ohjelman kautta.

— Näin isoja kokonaisuuksia ja kokonaisia tiloja on Kaakkois-Suomessa suojeltu vähän. Parin viime vuoden aikana tosin on tullut muutama, kertoo metsätalousinsinööri Pekka Jokinen Kaakkois-Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksesta.

Iso alue tarjoaa hyvät edellytykset luonnon monimuotoisuudelle.

Sopesti on ympäristöministeriön hallinnassa. Noin kahden vuoden kuluessa se siirtyy Metsähallitukselle, joka päättää muun muassa rakennusten kohtalosta.

— Nyt tilalla ovat voimassa normaalit jokamiehenoikeudet. Siellä saa sienestää, marjastaa ja retkeillä, Jokinen opastaa.

 

 

Artikkelin lähteinä käytetty myös Toivo Lehkosen muistiinpanoja, Karjalan liiton verkkosivuja, verkossa julkaistua luovutetun Karjalan historiaa ja Asta Kietäväisen tutkimusta asutustilallisista.

 

 

Länsi-Sopesti

Alkuperäinen Sopestin tila oli jaettu kahteen osaan.

Länsi-Sopestin asuttivat Eemeli ja Hilma Roni Säkkijärveltä.

Tila on vaihtanut omistajaa. Sen pellot ovat edelleen viljelyksessä.

Tilan päärakennus on siirretty Lennusjärven rantaan metsästysseuran metsästysmajaksi.

Lähteet: Lauri Lehkonen ja Eero Kaasalainen

 

Maankuulut veljekset

 Sopestin tilan asuttaminen on kirjattu muistiin poikkeuksellisen tarkkaan. Johannes (1891—1958) ja Lyydia Lehkosen (1892—1972) vanhin poika Toivo Lehkonen (1920—1982) kirjoitti ruutuvihkoihin sekä isänsä että äitinsä elämäkerrat.

Kansakoulupohjalta Toivo Lehkonen opiskeli ruotsia ja venäjää. Rauhan tultua kesällä 1944 hän jäi liian pitkäksi aikaa Pälliin kokoamaan kirjojaan, jolloin hänet otettiin vangiksi ja vietiin Neuvostoliittoon. Vapaaksi päästyään hän muutti Helsinkiin ja meni töihin satamaan ja sitten tehtaalle.

Iltaisin hän perehtyi klassiseen kirjallisuuteen ja luki Raamatun sekä suomeksi että hepreaksi. Valtakunnan kuuluisuuteen Toivo Lehkonen nousi 1950-luvun lopulla, kun hän voitti raamattutiedoillaan kolme kertaa tv-visan Tupla tai kuitti.

Einari Lehkonen (1924 —1985) tallensi kameralla Sopestin raivaus- ja rakentamisurakan. Hän opetteli ulkoa Maanmittaushallituksen topografikartan Suomesta ja tiesi jokaisen kylän ja järven sijainnin.

Veikko Lehkonen (1928—2014) oli kuuluisa kyvystään kertoa päässään kolminumeroisia lukuja.

Veljeksistä nuorin Lauri Lehkonen (s. 1936) kävi keskikoulun ja kauppaopiston. Hän on eläkkeellä Keskon tukkuliikkeen palveluksesta ja asuu Lappeenrannassa.

Kirjoittaja:
Kaija Lankia