Viha väsytti teatteriväen

Lappeenrannan teatteri on saanut tänä vuonna ikävää julkisuutta uusien, kalliiden tilojen takia. Aggressiivinen nimetön kirjoittelu on saanut teatterinjohtajan jopa pelkäämään.

Teksti Eevi Kinnunen, kuvat Mika Strandén

Kaupunginteatteriin vievässä portaikossa istuu joukko teinejä syömässä karkkia. Näytöksen alkuun on alle puoli tuntia. Ilmassa leijuu aasialaisen Tang Capital -ravintolan hapanimelä tuoksumatto.

Kauppakeskus Ison-Kristiinan ravintolamaailmassa liikkuu arki-iltana nuorisoa ja lapsiperheitä. Teatteriin menijät erottaa. Heistä suurin osa on siististi pukeutuneita keski-ikäisiä tai sitä vanhempia naisia.

Teinit lähtevät ja jättävät jälkeensä karkkipapereita. Liukuportaita nousee korkokenkiin pukeutunut nainen.

-Anteeksi, missä täällä on teatteri?

Lappeenrannan uusi teatteri on fyysisesti siellä, missä ihmisetkin. Kaupunkilaisten sydämiin sillä on vielä matkaa.

 

Lappeenrannan kaupunginteatterilla meni pitkään huonosti. Vanha teatteritalo rapistui, näytökset eivät vetäneet väkeä ja edellistä teatterinjohtajaa parjattiin milloin persoonan ja milloin taiteellisen ohjelmiston takia. Sitten kaiken piti muuttua.

Kaupunkiin tuli viime syksynä uusi teatterinjohtaja Timo Sokura. Samoihin aikoihin teatterille rakennettiin hulppeat tilat kauppakeskus Ison-Kristiinan yläkertaan.

Lähtökohdat teatterin tekemiselle olivat pitkästä aikaa kunnossa, mutta muutokset synnyttivät arvosteluryöpyn, joka on jatkunut läpi vuoden.

Jos aiemmin teatterin haukkumisessa oli keskitytty johtajaan, nyt kritiikin kärjeksi nousivat seinät.

Uuden teatterin vuotuiset vuokrakulut ovat 800 000 euroa suuremmat kuin vanhan. Lappeenrannan päättäjät eivät ilmeisesti pohtineet etukäteen tarpeeksi, mistä rahat vuokraan saataisiin. Vuokran kohoamista ei otettu huomioon kulttuuritoimen budjetoinnissa, ja teatterin lipputuloilla menoja ei pysty kattamaan.

Nyt rahat täytyy repiä jostakin. Marraskuussa kaupunginvaltuusto antoi kulttuuritoimelle puoli miljoonaa euroa lisärahaa vuokrien maksuun.

Taloussotkun takia teatteri on saanut niskaansa ikävää julkisuutta. Räikein kritiikki on ollut pääasiassa nimetöntä. Se keskittyy Etelä-Saimaan tekstiviestipalstalle ja verkon kommenttipalstoille. Kirjoituksissa on ehdotettu muun muassa teatterissakäyntilakkoa ja koko laitoksen lopettamista.

Niitä viestejä teatterin työntekijät lukevat aamukahvipöydissään. Heidän työpaikastaan on tullut sylkykuppi.

Timo Sokura menee tupakalle. On torstaipäivä, ja kaupunginteatterilla on käynnissä harjoitukset. Ohjelmistossa pyörivät parhaillaan muun muassa hoitokodin arjesta kertova Kuin ensimmäistä päivää ja Jonni, joka on tosipohjainen tarina savitaipalelaisesta keihäänheittäjäsuuruudesta Jonni Myyrästä.

Ohjelmisto on riskitöntä kansanteatteria, sillä sellaista Sokuralta rekrytointivaiheessa toivottiin.

Häneltä toivottiin paljon muutakin.

Sokurasta tuntuu, että uutta johtajaa odotettiin Lappeenrantaan kuin messiasta. Hänen tulonsa jälkeen teatterin katsojaluvut ovat olleet noususuunnassa, mutta ilmassa on silti ollut Sokuran mielestä pientä pettymystä.

-Ehkä ajateltiin, että kun on uusi talo ja johtaja, kaikki lähtevät teatteriin eikä bussiruuhkalla ole loppua. Kun niin ei käynyt, tuli humahdus alaspäin.

Teatteri pohtii jatkuvasti, miten yhä parantaa katsojalukuja ja toimintaa ylipäätään. Sokura sanoo, että katsojilta saatu palaute on pääasiassa positiivista.

Voimia vie kuitenkin nimettömien kirjoittajien myllytys, jossa kyseenalaistetaan koko taidemuoto ja teatterilaisten työ. Jatkuva mitätöinti väsyttää.

Runsas kuukausi sitten uupumus oli vaihtua peloksi.

 

Teatterikeskustelu kävi lokakuussa villinä. Teatteritilan korkeat vuokrahinnat olivat nousseet otsikoihin. Sen seurauksena laitosta haukuttiin taas ankarasti.

Sokura oli väsynyt viesteihin. Hänen päässään alkoi pyöriä uhkaavien ajatusten kehä. Mitä jos jollain kirjoittelijoista keittää yli? Mitä jos joku tunnistaa Sokuran Ison-Kristiinan käytävällä ja päättää lopettaa väkivaltaisesti koko kalliin ja turhan teatterin, jota johtaja väistämättä edustaa?

Epätodennäköinen ajatusketju syntyi uupumuksen ja ihmisten epätoivon pohtimisen yhdistelmänä. Tiukan talouden aikana joku saattaa syyttää teatteria päiväkotien sulkemisesta tai vanhustenhoidon alennustilasta.

Pelkojen karkottamisessa Sokuraa auttoi aika.

-Olen onneksi päässyt niistä ajatuksista hyvin eroon.

Sokuralle pesti Itä-Suomessa on ollut yksi elämän rankimmista. Erityistapaus Lappeenranta ei kuitenkaan ole.

 

Teatterin asema joutuu vaakalaudalle silloin, kun asiat muuttuvat. Teatteriohjaaja Raija-Sinikka Rantala on nähnyt saman ilmiön monta kertaa. Hän on työskennellyt useissa teattereissa ja ollut teatterinjohtajana Lahdessa ja Helsingissä.

Kun hän aloitti Lahdessa vuonna 1984, tilanne oli samankaltainen kuin Lappeenrannassa nyt. Kaupunkiin oli juuri rakennettu uusi teatteritalo, ja siitä nousi äläkkä. Osa kaupunkilaisista piti kallista kulttuurilaitosta turhana.

Rantalalle arvosteluryöppy tarkoitti ylimääräisiä työtunteja. Hän istui lautakuntien kokouksissa ja kävi edustuslounailla, joilla hän selitti, miksi teatteria tarvitaan.

Vastapuolen vakuuttaminen vei aikansa. Kerran ehdittiin jopa ehdottaa, voisiko teatteri hankkia tuloja siten, että liput olisivat ulkopaikkakuntalaisille kalliimpia kuin lahtelaisille. Keskustelua käytiin primitiivisistä lähtökohdista.

-Kun sain saarnani päätökseen, saatettiin sanoa, että näyttelijöillä on niin huonot vaatteetkin lavalla. Ehdotettiin, että vaatekonserni Luhta kustantaisi yhtenä vuonna esiintymisvaatteet, koska Lahti on vaateteollisuuskaupunki.

Pikkuhiljaa tilanne tasaantui. Teatteria ei enää pidetty vain kulueränä, vaan ymmärrettiin, että se myös tuo tuloja ja hoitaa asukkaiden korvien väliä. Kulttuuri- ja sosiaalipalvelut alettiin nähdä toisiaan tukevina voimina.

Teatterin työntekijöille aika oli kuitenkin kovaa.

-Taistelu vie energiaa hyvän teatterin tekemiseltä.

 

Näyttelijä Sanna Kemppainen säntää pukuhuoneeseensa Lappeenrannan teatterin päiväharjoituksista. Seuraavaksi hän ryntää hakemaan tyttärensä viuluesityksestä ja poikansa päiväkodista. Hän vie lapset kotiin ja ajaa sitten takaisin illan näytökseen.

Kemppainen muutti Lappeenrantaan työn perässä. Hän on seurannut kaupungin teatterikeskustelua ja kyllästynyt nimettömien kommentoijien sekä pienen perussuomalaisporukan kulttuurivastaisuuteen. Teatterista tai esityksistä ei tarvitse pitää, mutta perätön huutelu turhauttaa Kemppaista.

Päiväkodit, koulut ja teatteri asetetaan toistuvasti vastakkain, vaikka kulttuuritoimen osuus kaupungin budjetista on pieni eivätkä eri toimialat varsinaisesti kilpaile keskenään.

-Usein arvostelusta paistaa läpi tietämättömyys. Uskotaan huhupuheisiin, eikä vaivauduta ottamaan asioista selvää.

Kemppainen sanoo, ettei hänelle tullut alaa opiskellessa mieleenkään, että joku pitäisi teatteria tarpeettomana. Hänelle sen olemassaolo on aina ollut itsestäänselvyys.

Maanviljelijävanhemmat kannustivat Kemppaista käymään esityksissä samalla tavalla kuin he kannustivat urheilemaan ja lukemaan. Sitä kautta hän löysi kutsumusammattinsa.

-Elän nyt unelmaani.

Intohimo omaan ammattiin yhdistää Lappeenrannan teatterin työntekijöitä. Laitoksen sisällä henki on säilynyt julkisesta myllerryksestä huolimatta hyvänä, sillä näyttelijät ovat ylpeitä työstään.

Myös seuraavat sukupolvet haaveilevat pääsystä teatterimaailmaan. Teatterin toiminnanjohtaja Maarit Welin sanoo, että hänelle tulee säännöllisesti kyselyjä siitä, pääsisikö teatteriin töihin. Suurin osa kysyjistä on nuoria.

Welinin mukaan työnhakijoiden puheessa toistuvat melkein aina samat sanat: ”Minä niin haluaisin olla töissä teatterissa.”

Illan esitys on alkanut. Ison-Kristiinan yläkerrassa on rauhallista.

Lappeenrantalainen Riina Parkkinen tulee perheensä kanssa syömästä pikaruokaravintolasta.

Yksi perheen lapsista säntää karkumatkalle, ja isä juoksee tämän perään.

Parkkinen jää lastenvaunujen kanssa seisomaan teatterin portaikon edustalle. Elämä on nyt kiireistä. Perheessä on kolme pientä lasta ja käynnissä talonrakennusprojekti. Parkkinen ei ole ehtinyt käydä uudessa teatterissa kertaakaan.

Siitä huolimatta hän pitää teatterista ja uskoo menevänsä esityksiin, kun elämä rauhoittuu.

Silloin on hyvä, että teatteri on olemassa.

 

Kirjoittaja:
Eevi Kinnunen