Komea taival, Kino-Aula ja Pitkänen

Lappeenranta. Kino-Aulassa ja Nuijamiehessä nähtiin viimeiset Elokuva Luotolan näytökset.

Seija Hackman

Iltaa. Olen Ahti Pitkänen ja työskennellyt täällä 50 vuotta. Nyt on viimeisen illan aika.

Ahti Pitkänen tervehti yleisöä Kino-Aulassa iltapäivällä ennen viimeisiä Elokuva Luotolan esittämiä elokuvia Lappeenrannassa.

Tänään elokuvatoiminnasta Kino-Aulassa ja Nuijamiehessä vastaa jo Finnkino.

Pitkänen on ollut virallisesti eläkkeellä jo vuosia, mutta avaimet taloon hänellä on vieläkin.

-Halusin itse tulla paikalle. En tiedä, pystynkö sanomaan miksi. Tippa tulee niin herkästi silmään, Pitkänen kertoi ennen tervehdystään.

Hän oli pukeutunut samaan vahtimestarin pukuun ja lakkiin, joita hän käytti töissä vuonna 1962.

Pitkäsen suhde sekä elokuvaan, Luotolan elokuvaperheeseen että teatterirakennuksiin on pitkä ja syvä. Hän työskenteli elokuvateatterissa hitsaajan päivätyön ohessa kauan. Kokopäiväiseksi hän siirtyi, kun vanha masinisti, eli koneenkäyttäjä jäi pois.

Luotoloista hän sanoo, ettei päivääkään mennyt niin, ettei homma olisi ollut kaikin puolin hoidossa.

Hyvät kokemukset alkoivat heti vuonna 1961. Tuolloin työelämässä tavallista oli, että tulokas sai olla aikansa ilmaisena juoksupoikana.

-Linda Luotola soitti minulle ja kysyi, mistä alkaen olen ollut töissä, ja maksoi palkan ensi päivästä, Pitkänen kertoo.

Sittemmin Pitkänen näki unessa jopa Merja Luotola-Maarnelan tulevan lapsen sukupuolen.

-Omien poikien lapsiakaan ei minulle unissa näytetty, hän tuumii.

Ja yhä Pitkäselle soitellaan silloin, kun joku haluaa tietää jotain teatteritalon rakenteista, putkista ja piuhoista.

Nyt Pitkäsen päällimmäisin tunne on haikeus. Elokuvateatterit ovat kestäneet kaksi sotaa, mutta eivät ehkä seuraavaa.

-Raha ratkaisee, niin varmaan tässäkin. Ei minun sanani paina.

Torstai-iltana Pitkänen oli kuitenkin vielä ammattilainen. Ääni ei värissyt, kun hän toivotti yleisölle hyvää elokuvailtaa.

-Upea taival, kuului penkkirivistöltä.

-Minulla vai teatterilla? Pitkänen kysyi.

-Molemmilla. Kiitoksia.

Kirjoittaja:
Seija Hackman