Riina Nokso-Koivisto
Tarja Jaatinen saa nyt hengähtää. Lavastaja-puvustaja on loihtinut näyttämölle taas yhden uuden maailman, terijokelaisen täyshoitolan asukkaineen.
Vielä Terijoella-näytelmän ensi-illassa viime lauantaina Jaatinen joutui jännittämään, toimivatko kaikki ratkaisut käytännössä.
— Seuraan ensi-iltaa katsomosta käsin ja pelkään aina pahinta. Toivon, että kaikki mahdolliset mokat on tullut tehtyä sitä ennen. Ensi-illassa mitään ei ole enää tehtävissä.
Tälläkin kertaa pelko osoittautui turhaksi. Etelä-Saimaan kriitikon mielestä ilmava ja kevyt lavastus oli erittäin onnistunut.
Työkaverit tuntevat Tarja Jaatisen tinkimättömänä ja ahkerana ammattilaisena, joka näytelmän harjoituskaudella tekee töitä kellon ympäri.
Jokaisen lavastus- ja puvustustyönsä Jaatinen aloittaa perehtymällä huolellisesti näytelmän taustoihin. Nyt etsittiin vastausta kysymykseen, millaista elämä oli Terijoella kesällä 1933.
Tällä kertaa hän pystyi uppoutumaan aiheeseen poikkeuksellisen syvällisesti. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Helena Anttonen luetutti näytelmää ystävällään jo kirjoitusvaiheessa ja kysyi tämän näkemyksiä.
— Jos työskentelee täysin vieraan ohjaajan kanssa, suuri osa ajasta saattaa kulua siihen, että yrittää ymmärtää tämän ajatuksia. Helenan kanssa tilanne on päinvastainen, Tarja Jaatinen kertoo.
Muutama vuosi sitten naisten yhteistyönä syntyi näytelmä Wolkoffin talossa. Kauppiassuvun koti esittäytyi näyttämöllä tummana ja salaperäisenä. Terijokeen lavastaja ja ohjaaja halusivat aivan erilaisen tunnelman: kepeän, läpikuultavan ja meren hohteisen.
Käytännön työ teatterissa on kuitenkin myös paljon muuta kuin luovuuden juhlaa. Esimerkiksi Terijoella-näytelmän lavastus ja puvustus piti Jaatisen mukaan toteuttaa kohtuuttoman tiukalla budjetilla.
Pitkän uran Lappeenrannan kaupunginteatterissa tehneelle lavastajalle penninvenytys on kuitenkin tuttua. Pääosin hän nytkin selvisi kierrättämällä ja tuunaamalla. Etenkin laadukkaat materiaalit voidaan hyödyntää moneen kertaan.
— Olen kova jemmaaja. Nyt käytin muun muassa silkkiä, jonka laitoin Kolme sisarta -näytelmän jälkeen jemmaan.
Katsojan silmien eteen avautuu terijokelainen pitsihuvila, jonka salia komistaa valkoinen flyygeli ja joka on kuin sisustuslehtien sivuilta.
— Huonekalut löytyivät onneksi teatterin varastosta samoin kuin flyygeli, jonka palasia tosin etsittiin useaan otteeseen. Lopulta kaikki osat löytyivät ja kun ne maalattiin valkoiseksi, flyygeli näyttää oikein hienolta.
Myös kirpputorit ovat usein lavastajan pelastus. Tällä kertaa esimerkiksi pianotuoli löytyi nettikirppikseltä.
Tarja Jaatinen työskenteli Lappeenrannan kaupunginteatterissa yli 20 vuoden ajan. Työt aloittaessaan kaupunki oli hänelle ennestään tuttu.
Jaatinen varttui Tirilässä tavallisessa, nelilapsisessa perheessä.
— Kouluaikana kävin Lappeenrannan taiteilijaseuran piirustuskoulua, pidin kuvataiteista ja teatterista. Katsoin erityisesti tv-teatterin näytelmiä, jotka olivat ehkä sysäys alalle.
Lukion jälkeen hän pyrki ja pääsi Taideteolliseen korkeakouluun lavastuslinjalle.
— Eli pääsin unelma-ammattiini.
Vuoden vaihteessa Jaatisen työsopimus Lappeenrannan teatterin kanssa päättyi. Lavastajan koti on jo vuosia ollut Jyväskylässä ja pitkä työmatka alkoi viedä voimia. Hän on kuitenkin edelleen innostunut työstään ja aikoo jatkaa freelancerina.
— Työ tosin edellyttää, että joka kerta pitää syttyä esitykselle. Parhaimmillaan se on kuitenkin hieno seikkailu.