Categories
Artikkelit

Uutisen takaa. Seurakuntaliitoksessa voi mennä paljon rikki

Lemin, Savitaipaleen ja Taipalsaaren seurakuntien yhdistymissuunnitelmassa on kyse muustakin kuin taloudesta. Käytännössä eniten kahnausta syntyy mitättömän pieninä pidetyistä asioista.

Anne Kokkonen

Pienten seurakuntien ajan sanotaan olevan ohi. Väki vähenee, talouspaineet kasvavat ja työntekijöiltä vaaditaan uudenlaista osaamista. Enää ei eletä maailmassa, jossa kirkkoherra hoiti hengelliset asiat ja puolipäiväinen kanslisti kaiken muun.

Valtaosa yhdistymisistä on tehty pakon edessä, kun kuntaliitokset ovat vieneet seurakunnilta mahdollisuuden itsenäisenä jatkamiseen. Viime aikoina Etelä-Karjalassa on alettu selvittää myös vapaaehtoisia liitoksia.

Rautjärven ja Ruokolahden seurakuntien yhdistyminen on jo kirkossa kuulutettu, ja nyt myös Imatra harkitsee liittymistä samaan sakkiin. Maakunnan länsilaidalla Lemi, Savitaipale ja Taipalsaari puolestaan valmistautuvat seurakunnallisesti ennätyskuumaan syksyyn.

Ulkopuolisen silmissä seurakuntien yhdistyminen saattaa näyttää kaikin puolin kannatettavalta. Resurssit saadaan tehokkaampaan käyttöön ja palvelujen kirjo voi jopa laajeta. Miksi seurakuntalaiset sitten vastustavat liitoksia raivokkaasti?

Asiaa voi kysyä nuijamaalaisilta, ylämaalaisilta ja suomenniemeläisiltä. Heidän ennen oli kaikki paremmin -vastauksensa eivät ole täysin vailla pohjaa.

Seurakuntarajoja siirrettäessä kosketaan äärimmäisen herkkiin asioihin. Puhutaan sukupolvien ketjusta sekä elämän ja kuoleman kysymyksistä.

Jos heikoimpia osapuolia ei kuunnella tarkalla korvalla, jotain ainutlaatuisen arvokasta voi mennä rikki. Pelkästä ajattelemattomuudesta syntyneet säröt leviävät halkeamiksi ja valuttavat pois yhteisön elinvoiman ja viimein jäsenetkin.

Kun ajatus uudesta Taipaleen seurakunnasta saa lemiläiset uhkailemaan joukkoerolla, varoitus tulee ottaa vakavasti. Ennen ensi tammikuussa tehtäviä päätöksiä yhdistymisen valmistelijat ehtivät kuunnella ruohonjuuritason toiveita ja ottaa oppia aiemmin tehdyistä virheistä.

Seurakuntaliitosten valmistelijat keskittyvät rakenteisiin, talouteen ja muihin suuriin linjoihin. Käytännössä eniten hiertävät pienet asiat.

Kotikunnassani Suomenniemellä varoitettiin tulevasta kulttuurishokista. Vieraanvaraisille karjalaisille tuli todellakin yllätyksenä, ettei kahvitarjoilua pidetty uuden seurakunnan tilaisuuksissa itsestäänselvyytenä.

Vanhukset nolostuivat, kun kahvista piti maksaa. Muutaman euron kahviraha kirpaisi lähinnä periaatteellisesti, mutta leimautti vastustuksen liekit täyteen roihuun.

Kävi ilmi, että pienimmätkin yksityiskohdat olisi pitänyt kirjata sopimukseen. Lasten joulukuvaelmaperinne katkesi, kun tiedonkulku takkusi. Kynttilät haudoilla jäivät jouluna syttymättä, kun uusi seurakunta ei tunnustanut ikuisiksi tarkoitettuja hoitosopimuksia.

Konfirmaatiota koskeva tarjouskaan ei ottanutkaan tulta rippikoululaisten perheissä. Seurakunnan mielestä olisi ollut järkevintä konfirmoida koko leirijoukko kerralla isommassa kirkossa Suomenniemen oman tilaisuuden sijasta.

Tuttuuden karistessa osallistumisen halu on laskenut. Uusi kotiseurakuntakin ihmettelee, kun suomenniemeläisiä ei tavoitakaan internetin avulla.

Maailma muuttuu, ja sen pitääkin tehdä niin. Samaan muottiin pakottamisen ei kuitenkaan saa olla päämääränä.

Seurakuntakehityksen tavoitteena tuntuu nyt olevan rakenteiden säilyttäminen elävän hengen kustannuksella.

Ihmiset osaavat tehdä johtopäätöksensä, jos keskitytään ensisijaisesti varmistamaan virkoja ja ylläpitämään kiinteistöjä.

Yhden papin ja puolipäiväisen kanslistin pyörittämä seurakunta on taatusti köyhä ja vajavainen. Sen rikkautena voi olla sitoutunut ja vireä seurakuntaväki, joka aidosti välittää yhteisöstään.

Kirjoittaja on Etelä-Saimaan toimittaja.

Seurakuntarajoja siirrettäessä kosketaan äärimmäisen herkkiin asioihin.

Kirjoittaja:
Anne Kokkonen