Kuukausi: syyskuu 2017

Lappeenranta. Monarikin paljastui korjauskelpoiseksi, mutta kirjasto säästyy Monaria varmemmin purkutuomiolta.

Lemin murre. Itsenäisyyspäivänä ilmestyvän Lemin murresanakirjan teko alkoi 80 vuotta sitten. Mirja Heinisen työn pohjana ovat tuhannet sanaliput ja auttajina innokkaat lemiläiset.

Lappeenranta. Vuokralaisena jatkava upseerikerho ry virittelee nykyistä monipuolisempia toimintoja.

Juhana Nyman

Lappeenrannan kaupunginteatterin johtaja Timo Sokura ei allekirjoita toimialajohtaja Tuija Willbergin näkemyksiä työsuhteensa päättämisen syistä. Sokuran mielestä kaupunginteatteri on menestynyt tilanteeseen nähden hyvin. — Luvut ovat olleet nousussa. Kun ajattelee, minkälaisessa ahdingossa teatteri oli, kun tulin tänne, olen ihan tyytyväinen työhöni. Silloin ei ollut edes teatteria. Tämän kokoista laivaa ei käännetä vuodessa tai kahdessa. Sokura muistuttaa, että teatterin saaminen taloudellisesti kannattavaksi vaatisi paljon. Vuokra kauppakeskus Isossa-Kristiinassa on sen verran suuri, että edes täydet salit eivät riittäisi kattamaan kuluja. — Se on aika toivoton tilanne. Aikamoinen ihmemies saa olla seuraaja, joka sen vajeen pystyy kattamaan. Eriävistä näkemyksistä huolimatta Sokura vakuuttaa, että välit kaupunkiin ovat kunnossa. — Asiat riitelevät. Jos lautakunta keskiviikkona niin päättää, Sokuran työsuhdetta on jäljellä vajaa vuosi. Sokura kuuli asiasta ensimmäistä kertaa kesäkuussa pidetyssä palaverissa. — Se tuli täydellisenä yllätyksenä. Tietenkin se on vaikuttanut kesään ja alkusyksyyn, kun asia on ollut auki. Jos ei se koskaan ole helppoa, ei tämä ainakaan helpottanut alkusyksyn työntekoa. Sokura itse olisi halukas jatkamaan teatterin johdossa ensi vuoden jälkeenkin. — Mielestäni teatteri on lähtenyt suhteellisen hyvin lentoon. Kaksi vuotta on lyhyt aika muuttaa teatterin koko suunta. Vaikka vuosi jäisi hänen viimeisekseen Lappeenrannassa, Sokura sanoo työmotivaatiota riittävän. Hän on tyytyväinen Lappeenrannassa tekemiinsä ratkaisuihin. Hän uskoo, että ihmiset löytävät entistä paremmin kauppakeskuksessa olevan teatterin. — Kunhan yleisöä ei unohdeta. Se on ohjelmistovalinnoista hirveän paljon kiinni. Pidän edelleen Lappeenrantaa teatterikaupunkina.  

Sari Pullinen

Teatteri Imatra: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Alkuperäisteksti Tuomas Kyrö, dramatisointi Snoopi Siren, ohjaus Kimmo Virtanen. Lavastus Mirva Mustonen, pukusuunnittelu Marja Liukkonen, valosuunnittelu Jukka Parviainen, äänisuunnittelu Keijo Miettinen, kampaus ja maskeeraus Sonja Pöyhiä. Rooleissa Pekka Räty, Ulla-Maija Järnstedt, Marko Kurikka, Hanna Kaskela, Aki Honkatukia ja Kari Kinnari. Ensimmäinen yleisökenraaliharjoitus torstaina 21.9.

Mielensäpahoittajan pohdiskelu maailmanmenosta on kuin Saarnaajan tekstiä. Hän erottelee maailmasta turhuuksien turhuuden ja sen, mikä on tärkeää. Hän tietää, minkä merkkisellä autolla tulee ajaa ja milloin puu kaataa, jotta siitä saa hyvät tarpeet ruumisarkkuun. Etukäteen pelkäsin, että karvareuhkainen henkselihahmo olisi jo loppuun kaluttu, mutta se oli turhaa. Imatralaisen tulkinnan kaikki osa-alueet kantavat. Pekka Rädyn roolityö kuljettaa katsojaa mukanaan — ja roolihahmo Rätyä. Se oli helppo nähdä miehen liikutuksesta, kun hän tuli loppukiitoksiin. Urakka on huima. Räty vetää melkein monologina koko puolitoistatuntisen. Paikoin jäin kaipaamaan hienovaraisia sävyjä kaiken sen tuohtumuksen sekaan, mutta sitä voi olla vielä luvassa näytöskauden edetessä.   Tuomas Kyrön luoma Mielensäpahoittaja on muutosvastaisuudessaan yhtaikaa koominen ja traaginen hahmo, monelle tuttu elävästä elämästä. Hän eläisi mieluusti siinä maailmassa, jossa Arvi Lind lukee puolen yhdeksän uutisia ja ihmiset elävät säästeliäästi ja säällisesti, mutta maailma on eri mieltä. Televisiot siirtyvät syliin ja emäntä hoitokotiin. Vastavoimana vanhukselle ovat poika (Aki Honkatukia), joka on sinut feminiinisyytensä kanssa, sekä miniä (Hanna Kaskela). Miniän lakkaamattomasta tuittupäisyydestä en oikein saanut kiinni. Lavalla nähdään koko teatterin oma näyttelijäkaarti. Työn jälki on varmaa. Mieleen tuli Reko Lundánin hieno näytelmä Aina joku eksyy, josta Imatralla saatiin nauttia kahdeksan vuotta sitten. Tässä on ainekset samanlaiseksi onnistumiseksi.   Niukka lavastus antaa runsaille pohdinnoille tilaa. Halkokirveskulttuurin miespuolinen edustaja on sitä, mitä lavalla näkyy: raakalautaa ja klapeja ja pölkkyyn isketty kirves. Mies puhuu paljon, mutta rakkaudesta hän ei puhu. Silti ei pidä luulla, ettei hän rakasta. Puhumisen sijaan hän huolehtii, että emännän ruoassa on tarpeeksi suolaa, ja neuvoo poikaansa ryhtymään isäksi, sillä lapset tuovat ilon. Loppukohtauksen lyhyt välähdys, jossa jalka vielä nousee, luo kipeää kontrastia luopumisen vääjäämättömyydelle. Ulla-Maija Järnstedtin emäntä on viiltävä hahmo ja taitavasti rakennettu. Ihmisen osa on tyytyä, vaikka tähtitaivaitakin saamme toisinaan — kuten tanssin rakastetun kanssa tai hurmion Juha Väätäisen voittojuoksusta.   Jos saa esittää toiveen, olisi hienoa nähdä Imatralla seuraavaksi draama, jossa on pääosassa nainen. Olemme edenneet aikaan, jossa vanha mies tarkoittaa sodankäymätöntä miestä ja jossa suomalaisen miehen olemus on mahdollista piirtää ilman viittauksia sotaan. Kyllä ei ole huono asia se. Hyvää: Niukka lavastus sekä valot ja äänet antavat tilaa runsaalle puheelle. Huonoa: Muutamassa kohdin edetään liian nopeasti ja hukataan sävyt. Erityistä: Näytelmällä Pekka Räty juhlii 40 vuottaan näyttelijänä.  

Korkeakoulut. Lappeenrannan teknillinen yliopisto on jatkossa Lappeenrannan—Lahden teknillinen yliopisto LUT.

Valokuva. Juha Lankisen kulttuurihistoriallinen valokuva- ja arkistokokoelma kertoo mustavalkoista tarinaa Karjalasta.

Lappeenranta. Etelä-Saimaan tietojen mukaan taiteilijaryhmittymä olisi kiinnostunut tilojen vuokraamisesta.

Leena Härkönen

Villit vuodet, käsikirjoitus Heikki Paavilainen ja Vexi Salmi, sovitus ja ohjaus Iiris Rannio. Kapellimestari Jani Pola, koreografia Tanja Huotari, lavastus ja puvut Samuli Halla. Rooleissa muun muassa Eero Rannio, Jarno Kolehmainen, Jussi Johnsson, Aija Pahkala, Seppo Merviä, Vilma Putro.

Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 16.9. Kymmenen sekuntia, ja yleisö oli näpeissä. Sen verran reteesti starttasi musiikkinäytelmä Vexi Salmen elämästä. Eero Rannio Vexinä ja Jarno Kolehmainen Irwininä iskivät alkutahdit esitykselle, josta muodostui kahden ihmisen taiteilijaelämäkerta, toivekonsertti ja katsaus Suomen lähimenneisyyteen. Laulaja Irwin Goodmanin ja sanoittaja Vexi Salmen ystävyys ja yhteistyö on värikäs kappale suomalaista kevyen musiikin historiaa, ja sen käänteet ovat tuttuja ainakin meille entisille nuorille. Nostalgista siis, mutta Villit vuodet yltää myös enempään.

Heikki Paavilaisen ja Salmen käsikirjoitus etenee pikaisesti Veikon syntymästä, lapsuudesta Hämeenlinnassa ja kaverusten keppostelusta vuosiin, jotka toden totta olivat villejä. Ne käydään läpi karnevalistisesti, reippaasti tyypitellen. Musiikki saa jalan naputtamaan tahtia, ja tekee mieli laulaa mukana. Lavastus on aiheeseen sopivasti kapakka, jossa Jussi Johnsson häärii baarimikkona ja Jani Polan johtama taitava bändi soittaa läpi esityksen. Sieltä pyörähdetään levy-yhtiöön, Hampuriin, perheen pariin ja taas maailmalle. Välillä muistetaan suvannot, joihin Salmen valtaisasta tuotannosta niin ikään löytyy ainekset. Hummauksen ohella käy selväksi, miten nerokas Salmen työtapa on ollut. Hän on hoksannut ajan ilmiöt ja vetänyt yhä uudestaan oikeasta narusta. Kulmapöydästään hän sanoitti niin ensimmäiset etelänmatkat kuin viuhahdukset. Verottaja ja valtiovalta kuulivat kunniansa. Irwin tulkitsi pahennusta herättäneet rallit nenä-äänellään, jota Kolehmainen osuvasti jäljittelee, kuten koko hahmoa. Rannio pikkutakkisena Vexinä jää miltei sivuhenkilöksi.

Toisessa näytöksessä meno rauhoittuu. Irwin poistuu takavasemmalle, ja Vexi nousee keskiöön. Parhaan ystävän kuoleman lisäksi hän kohtaa muita vastoinkäymisiä, mutta nousee ja löytää rinnalleen kolmanneksi ja nykyiseksi vaimokseen Katri Wannerin (vaimoina nähdään Aija Pahkala). Sanoitukset tuntuvat muuttuvan henkilökohtaisemmiksi, ja hittejä syntyy niin Jari Sillanpäälle, Katri Helenalle kuin Kirkalle. Rannio ja Pahkala esittävät niitä soolona ja osin duettona. Moni muukin pääsee näyttämään laulutaitojaan. Yksi upeimmista hetkistä on Jani Polan sovitus Rentun ruususta, jonka Helka Periaho tulkitsee Esa Niivan saksofonin myötäilemänä. Loppua kohti tunnelma herkistyy entisestään, mutta tietenkään katsojia ei jätetä murheeseen vellomaan. Vain elämää, ei sen enempää, mutta oikein kiva ilta joka tapauksessa.

Hyvää: Erittäin viihdyttävä esitys. Huonoa: Paikalliset vitsit saattavat mennä ohi vieraspaikkakuntalaisilta. Erityistä: Vexi Salmi oli katsomossa ja loppukiitoksissa myös lavalla.

Helena Korpela

Parocin vanha pääkonttori seisoo tyhjillään Ihalaisen tehdasalueella Lappeenrannassa. Myös se on saanut purkutuomion, ja se on tarkoitus jyrätä maan tasalle ensi kesänä. -Rakennus on kylmillään tulevan talven. Saa nähdä, millaiseen kuntoon se menee, sanoo Parocin turvallisuuskoordinaattori Matti Heikkonen. Etelä-Karjalan museo kävi tutustumassa rakennukseen, ja piti sitä arvokkaana. Keltainen konttorirakennus ei kuitenkaan päätynyt suojeltavaksi. -Erityisesti rakennuksen tammisia pääovia ja nahkapäällysteisiä kaiteita pidettiin arvokkaina. Pääkonttori tyhjennettiin keväällä, ja sieltä löytyi paljon kiinnostavaa tavaraa, kuten vuosikymmeniä vanhoja lasku- ja kirjoituskoneita. -Arkistoista löytyi myös esimerkiksi yli satavuotiaita tuntikortteja. Silloin jo asioista pidettiin tiukkaa kirjaa. Heikkonen itse pelasti pääkonttorista muun muassa laiva- ja konepäiväkirjoja. Vuodelle 1952 päivätyissä lokikirjoissa on tiedot Paraisten Kalkkivuoren omistaman Hulda-laivan matkustajista. -Laivalla kuljetettiin silloisten työntekijöiden lapsia kesäleireille. Samaisesta jemmasta löytyi myös muun muassa todistus Viljo Hytti -nimisen miehen lupakirjasta laivan kuljettamiseen. Hieman kellastunut, mutta muuten täysin hyväkuntoinen paperi on allekirjoitettu Viipurissa vuonna 1922.