Categories
Artikkelit

Lemiläisen suussa pitkä vokaali sulaa

Lemin murre. Itsenäisyyspäivänä ilmestyvän Lemin murresanakirjan teko alkoi 80 vuotta sitten. Mirja Heinisen työn pohjana ovat tuhannet sanaliput ja auttajina innokkaat lemiläiset.

Sari Pullinen

Seäk seä tätä ojoa kaivatat? kysyi Lemin mummo, kun Kekkonen Lemillä kaivannon ohi hiihti.

Tuo lohkaisu ”sinäkö se tätä ojaa kaivatat” on jäänyt Lemin murresanakirjaa kokoavan Mirja Heinisen mieleen. Siitä käy hyvin selville yksi vahva Lemin murteen piirre: pitkistä vokaaleista (sää eli sinä) tulee kaksi eri vokaalia eli diftongi (seä).

Mirja Heininen oli pikkutyttö, kun hänen perheensä muutti Ruokolahdelta Lemille.

— Vanhemmistani toinen puhui karjalaa ja toinen eteläpohjanmaata. Kiinnostuin murre-eroista jo varhain, hän kertoo.

 

Suomen kielen maisteri työskenteli pitkään Sanakirjasäätiössä. Nyt hänellä on käsissään kielentutkija Veikko Ruoppilan 1930-luvulla keräämä Lemin murresanasto, joka on talletettu 32 000 lipulle. Materiaali on vuosien takaa, mutta murre elää edelleen.

— Aikanaan puhuttiin, että kaikki murteet pitäisi hävittää, sillä ne sekoittavat lasten oikeakielisyyden. Mutta sitten tuli buumi, jossa niitä alettiin arvostaa, Heininen muistelee.

Lemin murre on rajamurre, jota puristavat tahoillaan savolaiset, karjalaiset ja kaakkoishämäläiset. Tällainen asema on omiaan tekemään joistakin murrepiirteistä hyvin vahvoja. Lemin seudun välimurteet ovat osa kaakkoismurteita.

 

Heininen aloitteli sanakirjan kokoamista Ruoppilan lipuista jo 1980-luvulla. Kun hänestä tuli Porvoon lukion opettaja, aika ei enää riittänyt sanakirjan tekoon.

Työtä jatkoivat muut. Tiedot siirrettiin tietokonelevykkeelle, jonka jälkeen työ jälleen hautautui sopivan tekijän puuttuessa.

— Onneksi se vanhanaikainen levyke oli pantu talteen. Tiedot saatiin nykytekniikalla ulos, mutta täpärällä oli. Kaikkia merkkejä kone ei osannut lukea.

Lemiläiset toivoivat sanakirjatyön jatkuvan.

Kunnan vapaa-aikasihteeri Sirkka Liljander oli yksi niistä, jotka jaksoivat puhua sen puolesta, ja kaksiosaisesta sanakirjasta tuli Suomi 100 -hanke.

— Lemiläiset ovat lähettäneet innokkaasti tietoja. Ruoppilan kokoelma on runsas, mutta joitakin lisäyksiä olen kysellyt.

 

Aikoinaan Heininen on itse tehnyt murrekeruutyötä Salossa.

— Keräsin sinne Uudeltakirkolta ja Kanneljärveltä evakkoon muuttaneiden sanastoa. Vanha polvi puhui kuin ennenkin, heidän lapsensa siirtyivät puhumaan Turun puolen murretta ja heidän lapsensa vaihtoivat kokonaan lounaismurteisiin.

Murteen vaihtumiseen tarvitaan kolme sukupolvea. Monista tulee kahden murteen puhujia. He puhuvat kotona omaisten puhumaa murretta ja kodin ulkopuolella paikallista.

Lemin murteen pieni sanasto

Helulla: jonkin rinnalla, voimalla, varjolla. | Minua varten lämmitettiin sauna ja siin miu helullai peäs eukkokii kylpyy.

Jäpässä: kyyryssä, koukussa, köyryssä. | Kävelyö et kintut jäpäs – – polvet kahe puole lenkalloa.

Kynnistellä: (kylmettyneen ihon pistelystä) kipristellä, kihelmöidä. | Tuluo lämmeä (= lämpimään) ni se rupijoa kynnistelemeä.

Litkat: kaupanteon kunniaksi nautittava kahvi tai viinaryyppy. | Joha ne tinkiit sillo kauppoa tehesseä litkat ja kimpurat kupit, norrit.

Nyrvistyä: loukkaantua, sydämistyä. | Miehev viha se ei tie hyveä. Kerra nyrvistyy ni siin aikoa mänyö enneku leppyy.

Orteli: komento, kuri. | Pitäs lukia ortelia myöteäse.

Selinpäiväinen: varjoinen, varjoisa. | Selipäiväises jouvu viljakoa nii välei ku päivärinties.

Lähde: Lemin murresanakirja

 

Kirjoittaja:
Sari Pullinen