MATTI SAARELA
Imatran museomestari Juhani Pulkkisella ei ole insinöörin sielua. Hänestä
pienoisrautatieharrastus on aikuisen miehen leikkiä. Todelliselle intoilijalle
Pulkkisen puhe on melkein kuin pyhäinhäväistys.
Englannissa harrastus on miehen mitta. Ja tietenkin englantilaisilla ja
amerikkalaisilla on tässäkin suhteessa omat mittansa. Pienoisjunia ja –
rautateitä tehdään kymmenien eri mittakaavojen mukaan. Käytössä olevia
raideleveyksiä on vielä enemmän.
Pulkkinen kerää N-mittakaavan vetureita ja vaunuja. N on teollisesti
valmistettujen pienoisjunien toiseksi pienin kokoluokka. Mittakaava on 1:160 ja
miniatyyrikokoisten junien käyttämä raideleveys yhdeksän millimetriä.
On myös todella isoja kokoja, joita esimerkiksi englantilaiset käyttävät
ulkona puutarhoissaan, Pulkkinen kertoo.
Pulkkisella on 13 veturia ja noin 60 erilaista tavara ja matkustajavaunua.
Kiskoja on Kyyhkysenkadun ”ratapihalle” vedetty kymmeniä metrejä. Kiskotuksen
tarkkaa pituutta Pulkkinen ei ole viitsinyt mitata.
Minulla on mennyt noin 30 vuotta tämän kokoelman hankkimiseen. Suurin osa
kalustosta on Saksasta. Yksi taitaa olla Ranskasta ja sitten on sveitsiläisiä
vaunuja ja vetureita, hän luettelee.
Valmistajia on tällä pienoisrautatiealalla edelleen kymmeniä. Tunnetuimmat
merkit ovat saksalaisia ja englantilaisia.
– Tässä on Trixin ja Fleischmannin vaunuja ja vetureita, Pulkkinen kertoo.
Junat ovat osa meidän kulttuurihistoriaamme. Pulkkisen ylpeydenaiheita on muun
muassa Orient-Express, joka on kaikille tuttu Agatha Christien kirjoista ja
James Bond -elokuvista.
Tosin tuo viimeinen vaunu on 30-luvun Saksasta, ensimmäisen luokan
makuuvaunu. Minä pysäytän junan, niin näet, että siinä on kansainvälisen
makuuvaunuliiton tekstit, Pulkkinen selvittää tämän aarteensa olemusta.
Rautatie on myös
tärkeä osa Imatraa
Pulkkinen on ostanut suurimman osan pienoisjunistaan matkoiltaan ja tätä kautta
harrastus sivuaa myös hänen työtään.
Olen yrittänyt kerätä ystävyyskaupunki Saltzgitteriä koskevaa materiaalia.
Tuon säiliövaunun kyljessä lukee Saltzgitter-Gas, sitten minulla on
Saltzgitterin tunnuksilla varustettuja hiilivaunuja. Ja sitten on vielä vaunu,
jossa on Saltzgitterin terästehtaan tunnukset, Pulkkinen kertoo.
Myös siltä osin tämä liittyy minun omaan työhöni, että meillä on
kaupunginmuseossa osio, joka esittelee linja-autoliikennettä ja rautateitä,
jotka ovat olleet Imatran kannalta hyvin tärkeitä.
Ensimmäisen junansa Pulkkinen osti 30 vuotta sitten hetken mielijohteesta. Hän
toteutti ostoksellaan lapsuuden haaveen omasta sähköjunasta.
Asuin lapsuuteni Varsinais-Suomessa. Kotini lähellä kulki rata ja katselin
usein junia. Halusin oman sähköjunan, mutta lapsena sellaista en saanut. Se
ajatus kuitenkin jäi.
Saksalaisilla on pitkät perinteet pienoisrautateiden harrastajina. Tosin
DDR:ssä monet aikoinaan arvostetut merkit taantuivat. Harppi-Saksassa tehtiin
halpoja ja huonoja sähköjunia, joiden kautta moni ensikerran elämässään myös
tutustui tähän kiehtovaan harrastukseen.
Nyt Piko on palannut markkinoille ja sen tuotteet ovat todella hienoja.
Toinen hieno merkki, johon internetiä selaillessa törmää, on Brawa.
Yhteensopivuus
on aina ongelma
Samaan mittakaavaan ja samalle raideleveydelle valmistetut veturit ja vaunut
toimivat yleensä ongelmitta toisen valmistajan valmistamilla kiskoilla. Eri
valmistajat käyttävät kuitenkin usein aivan omia kytkimiä. Myös eri
valmistajien kiskojen yhdistäminen toisiinsa on usein ongelmallista jos ei
täysin mahdotonta.
Minun kiskoni ovat Trixin valmistamia, koska olen aloittanut aikanani sillä
merkillä. Saatavissa on myös sovituskappaleita, joilla eri valmistajien ratoja
voidaan yhdistää. Aika hankalaa se kyllä on.
Kaikki pienoisveturit toimivat tasavirralla. Tosin kaikkein suurimmassa G-
luokassa on käytössä myös oikealla höyrykoneella toimivia höyryvetureita. Sähkö
johdetaan veturiin kiskoja pitkin. Pulkkisen mukaan joissakin tapauksissa
käytetään myös ajojohtimia.
Näissä sähkövetureissa on toimiva virroitin, joka voidaan nostaa ylös ja
syöttää virta ajojohtimen kautta kuten oikeissakin sähkövetureissa, Pulkkinen
kertoo.
Tietokoneet ja digitaalitekniikka ovat tulleet myös pienoisrautateille.
Pulkkinen kuvaa omaa manuaalisesti ohjattavaa ratapihaansa ”aataminaikaiseksi”.
Uusissa radoissa ja vetureissa on digitaalinen ohjaus, joka mahdollistaa
usean junan ajamisen yhtä aikaa. Esimerkiksi Märklinin digitaalinen
ohjausyksikkö antaa periaatteessa mahdollisuuden operoida jopa 99 veturilla
yhtä aikaa.
Perinteinen junarata vaatii tarkkaa suunnittelua. Jokainen rataosa ja vaihde
pitää johdottaa ja maadoittaa erikseen, jos radalla halutaan sijoittaa enemmän
kuin yksi veturi kerralla.
Tässä voidaan ajaa kahta veturia kerrallaan. Siinäkin on jo aika paljon
ohjaamista. Olen saanut jo kahdella junalla aikaan kauheita
rautatieonnettomuuksia, Pulkkinen naurahtaa.
Vaihteet ovat kaikki käsikäyttöisiä. Tietokoneohjatussa järjestelmässä myös
vaihteita voidaan ohjata sähköisesti tietokoneen avulla, mutta minusta
sellainen menee jo vähän liian hienoksi.
Näprääminen ei
minua kiinnosta
Minä en ole mikään tekniikan ihmelapsi. Tämä on minulle enemmänkin leikkiä.
Asemarakennus, jota tämä pienoismalli esittää, lienee jossain Etelä-Saksassa.
Tämä on jonkinlainen fantasiamaa.
Rautatiet otettiin ensimmäisenä käyttöön Englannissa ja sieltä on lähtöisin
tietenkin myös pienoisrautatieharrastus. Tarinan mukaan sen vuoksi myös
englantilaiset mitat kummittelevat sitkeästi pienoismallien mitoituksessa.
Kaksi pienintä luokkaa ovat kuitenkin mitoitettu selkeästi metrijärjestelmän
perusteella.
On olemassa myös tästä pienempi kokoluokka Z. Siinä raideleveys on enää kuusi
millimetriä. Ne pysyvät hyvin kiskoilla, mutta eivät kyllä enää oikein näy.
Mittakaavaa kannatta Pulkkisen mukaan harkita tarkkaan enne kuin aloitta
harrastuksensa. Pulkkinen valitsi N-mittakaavan, koska hän asui 30 vuotta
sitten pienessä yksiössä.
Jo H0-mittakaavan pienoisrautatie vaatii paljon tilaa. Radan voi tietenkin
rakentaa moneen tasoon, mutta esimerkiksi tässä N-mittakaavassa rata ei saa
nousta kuin neljä senttimetriä metrin matkalla. Veturien pyörät alkavat
helposti lipsua varsinkin kaarteissa ja niiden vetokyky loppuu, Pulkkinen
muistuttaa.
Maisemoinnin suhteen tämä minun versioni on sellainen laiskan miehen
pienoisrautatie. Minä olen täydellinen nakkisormi. En osaa rakennella enkä
erityisesti pidä sellaisesta näpertelystä. Tämä on aikuisen miehen leikkikalu.
Vaikka Pulkkinen ei pidä näpertelystä, yli sadan vaunun ja veturin
huoltamisessa riittää puuhaa.
Näitä pitää puhdistaa ja huoltaa säännöllisesti. Kaikki liikkuvat osat pitää
voidella aseöljyllä.
Tämä on juuri sitä
eurooppalaisuutta
Pienoisrautatiet ovat Pulkkisen mukaan hyvin suosittu harrastus Keski-
Euroopassa. Kaikki merkittävät eurooppalaiset valmistajat tekevät
pienoismalleja myös amerikkalaisista vetureista ja vaunuista.
Tämä on hyvin suosittu harrastus Sveitsissä, Saksassa, Alankomaissa,
Ranskassa ja Pohjois-Italiassa. Tämä on hyvin keskieurooppalainen harrastus.
Harrastus loppuu kuin seinään Ruotsin jälkeen.
SEPPO RAUTIOVAARA
Kuvateksti
Kyyhkysenkadun asemapäällikkö Juhani Pulkkinen. Juhani Pulkkisen
pienoisrautatie on kymmenine vaunuineen ja vetureineen pienestä mittakaavastaan
huolimatta vaikuttava. Pulkkisen Kyyhkysenkadun ratapiha on 30 vuoden
harrastuksen ja keräilyn tulos.