Laulunlyömä yhdennellätoista hetkellä

Tavallisen mainio nuori nainen Lauritsalasta tuli ja huojensi koko identiteettianeemista kaupunkia.

ESA VILENIUS

Hanna Pakarista on odotettu kauan, vaikka ei tiedettykään, että hän on niin

sanotusti tavallinen ihminen·­·vahvaa perusrotua vanhasta

teollisuus-Lappeenrannasta. Hanna Pakariselle oli selvä tilaus, vaikka

viime kesänä hänen nimensä ja kuvansa pystyi yhdistämään varmasti pienempi

määrä satoja kuin nyt satojatuhansia ihmisiä.

Ehkä monet odottivat Lappeenrannan läpimurtoa jossakin ”hienommassa”

lajissa. Kaupungin tunnettuus maassa on ollut jo pitkään hoettu mantra muun

muassa eri tapahtumien järjestelyissä.

On tosiaan aika kummallista, että yli 50 000 asukkaan kaupunki tuottaa niin

vähän onnistujia kulttuurin, urheilun tai vaikkapa politiikan huipulle.

Niitä ketäkö lappeenrantalaisia valtakunnankuuluisuuksia muistat? Heikki

Hietamies, Pave Maijanen, Arvi Lind…

­·Ei pidä unohtaa Kotiteollisuus-yhtyettä, Hanna Pakarinen sanoo.

Hän ei osaa sanoa miksi Lappeenrannasta ei oikein ole ollut kasvualustaksi

menestyjille. Melkein koko ikänsä Lauritsalassa asunut Hanna Pakarinen on

ainakin viihtynyt. Hän tietää, kuten muutkin kanta-asukkaat, että vanha

kauppala on rauhallinen asuinpaikka, paljon mainettaan parempi.

Hanna Pakariselle huipulle nousu ei ollut ajatuksena mikään ongelma. Kun

hän näki Idols-kisan mainokset, hän päätti, että se on siinä.

Erittäin sosiaalisesta ja avoimesta luonteesta seuraa tietty

vahvahermoisuus. Itsenään on helppo olla.

­·Kyllä minä jännitän esiintymistä joka kerta. Mutta niin kuin Marco

Bjurström sanoi, lupaan nolata itseni. Jos tällä kerralla mokaisin,

seuraava menisi varmaan paremmin. Psyykkaan itseäni siihen, että antaa mennä.

­·Enemmän kuin itseäni, jännitän suoritustani.

Laulu tarttui

jo lapsena

Hanna Pakarinen toivoo voivansa laulaa pitkään. Oikeastaan sen

kummallisempia suunnitelmia hänellä ei ole tulevaisuutensa suhteen.

Nyt ollaan poikkeuksellisessa tilanteessa, että on löytynyt hyvin lahjakas

artisti, jolla ei ole omaa ohjelmistoa. Usein erinomaisetkin kappaleet

hukkuvat muun muassa tekijöidensä… noh, aika usein vain kovasti

punnerrettuun lavakarismaan.

Hanna Pakariselle tehdään oma ohjelmisto. Hän ei kuitenkaan vielä tiedä

minkälainen tai kenen tekemä. Hän toivoisi voivansa laulaa rokkia,

esimerkiksi jotakin Alanis Morrisetten tyylistä naisrokkia. Häneen

määreinäkin liitetyt blues ja hevikin käyvät, mutta rock on ehdottomasti

yläkäsite.

Hän pitää monenlaisesta musiikista pois lukien humppa ja

iskelmät – kaikella kunnioituksella kuitenkin.

Ylipäänsä hän pitää voimakkaasta, tunteellisesta musiikista. Koulun

laulukirjasta hän nimeää suosikikseen Sinisen ja valkoisen, virsikirjasta

Hoosiannan ja klassiselta puolelta Ave Marian.

Ensimmäiset musiikkiväristyksensä hän muistaa saaneensa Europen Final

Countdownista, etenkin siitä kohdasta kun konevasket soittavat fanfaarin.

Hän oli silloin viisi- tai kuusivuotias. Ja se itketti, kun sitä ei saanut

nauhoittaa.

Sitten tuli muun muassa Aha-yhtyen Take on me. Bon Jovista kehittyi

kestosuosikki.

­·Isosisko valitteli kerran kappaleiden kitarasooloja. Minä ajattelin, että

onkohan minussa jotakin vikaa.

Hanna alkoi laulaa itsekseen ja sitten kavereille. Ensimmäinen

televisioesiintyminen oli vuosia sitten Suurella sydämellä-ohjelmassa.

Ainoan musiikin opetuksensa hän sai Lauritsalan yläasteella. Musiikin

lehtori Antti Taipale muistaa Hannan hyvin, hänen poltteensa ja taitonsa

laulaa. Ja persoonallisen olemuksensa. Hän sanoo antaneensa kympin

nimenomaan laulusta. Tohkeissaan on lievähkö ilmaus siitä tilasta, missä

Taipale on viime päivät ollut. Etenkin kun Sonja Nurmela on myös hänen

oppilaansa. Taitaa olla laulunlyömä koko mies.

Idolilla ei ole selvää idolia – tai oikeastaan niitä on monia.

­·Ihailen musiikintekijöitä, jotka ovat saavuttaneet tavoitteensa, Hanna

sanoo äänellä, jossa on vivahdus, että hän aikoo tehdä samoin.

Hanna Pakarinen oli mukana rokahtavaa poppia soittaneessa Rained-yhtyeessä.

Laulamien oli hänellä koko ajan ennen Idolseja mukana sekä harrastuksena

että haaveena. Mutta se ei ollut ainoa juttu, jonka hän otti tosissaan.

Puutavara ei ollut

mikään välivaihe

Peruskoulun jälkeen Hanna Pakarinen kävi ammattikoulun

prosessinhoitajalinjan. Kaukaalla hän oli töissä sellulla ja vanerilla.

Ratkaisu on teollisuuskaupungissa luonteva ja turvallinen. Hänen

tapauksessaan voisi kuvitella, että se olisi ollut ikään kuin tukijalka

lauluhaaveille.

Niin ei ollut, hän oli oikeasti puusta kiinnostunut. Ja on vieläkin.

­·Idolsien kanssa kiertäessä olen katsellut tai suunnitellut eri paikkojen

listoituksia ja panelointeja. Varmaan aivan rasitukseksi asti muulle porukalle.

­·Puutavara on oikeasti mielenkiintoista. Puukeskuksessa oppi valtavasti,

esimerkiksi rakentamisesta sai hienoa ja arvokasta tietoa.

Noin viiden todistuksen mukaan Hanna oli pätevä ja palvelualtis

puutavaramyyjä. Ainakin hänen osaltaan saa heittää romukoppaan sen

takavuosien kuvan lautatarhalla työskentelevästä jurokkeesta, jota tuntuu

melkein koskevan vatsaan päivää sanottaessa.

Mutta puutavaralle on vaikea laulaa.

Siitä tunnelmasta, kun yleisö tulee mukaan saa, kylmiä väreitä.

­·Siitä tulee niin paljon energiaa, että yrittää antaa itsestään yhä enemmän.

LEHTIKUVA/JUSSI NUKARI

Kuvateksti

Hanna 22 ja 7. Hanna Pakarinen esitteli torstaina Lauritsalan koululta

saamaansa ensimmäisen luokan kuvaa.

Kirjoittaja:
Esa Vilenius