LIISA KUKKOLA
Lappeenrannan kaupunginteatterissa nähtiin keskiviikkona harvinaista
herkkua: suomalainen kantaesitys.
Sinikka Nopolan menetyskirja Ei tehrä tästä ny numeroo ehätti ensimmäisenä
lavalle Etelä-Karjalassa, suhteellisen kaukana Nopolan kokoelman sekä
maantieteellisestä että henkisestä pääkallopaikasta, Suomen ensteks
parhaasta kaupungista Tampereesta.
Se on vähän sama kuin jos Anu ja Mikko oli aikoinaan nähty ensimmäisenä
Raumalla tai Seinäjoella. Elikkäs, kyllä niitä tamperelaisia ny varmaan
ottaa jonnin verran päähän.
Mutta Lappeenrannassa kannattaa kulkea rinta rottingilla: kaupunginteatteri
on osunut sopivankokoiseen kultasuoneen. Murteella kirjoitettu kiinnostaa
niin lukijoita kuin kuulijoitakin ja mm. Helsingin Sanomien
Kuukausiliitteessä julkaistut Nopolan tarinat eivät petä livenäkään.
Samanlaisia ne
on hämäläisetkin
Esityksestä on tehty numeroo jo ennen ensi-iltaa muuallakin kuin
Lappeenrannan medioissa. Osaksi tietysti kummallisen
karjalaishämäläis-yhdistelmänsä, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin
Nopolan elämäntäyteisten tarinoitten takia.
Ne ovat isolle joukolle tuttuja jo ennen teatteriesitystä, mutta
viimeistään katsomossa jokainen tajuaa näkevänsä jotakin tavattoman tuttua.
Ei mitään kuoliaaksi naurattavaa kohellusta vaan paljon parempaa: hiljaa
porisevaa tarkkanäköistä havainnointia ihmisistä, jotka sattuvat asumaan
Tampereella.
Sillä vaikka karjalaista saattaakin välillä naurattaa tapa, jolla
tamperelainen elikkäs suuremmalta suvultaan hämäläinen puhuu tai mitenkä
hullusti se eri paikoissa käyttäytyy, niin ei kyllä paljon kannattaisi.
Kyllä se karjalainen immeinen loppujen lopuksi aika samanlainen on.
Hamstraa kahvia ja on viranomaisen edessä vaatimattoman nöyrä. Tosin se
täytyy myöntää, että harvempi itäihminen ottaa kyläreissulle omat
liinavaatteet mukaan, kun taas läntisen Suomen kansa ei lähde toisten
nurkkiin resuamaan ilman niitä··hyvä jos niidenkään kanssa.
Nopolalla on kadehdittava taito pukea sanoiksi elämän arkisia asioita
yleispäteviksi totuuksiksi. Kun hän kertoo naisesta, joka ei raaski pitää
kesämökillä rintaliivejä, kun ne kuitenkin likaantuvat ja kuluvat, sanoo
hän paljon muustakin kuin rintaliiveistä.
Lisäksi Nopola osaa sanoa sanottavansa tavalla, joka on samalla sekä
sivaltava että hellä. Ittestään numeroa tekemättömät ihmiset ovat sekä
ihania että kamalia. Numeroa tekevät eivät ole kuin kamalia.
Selvä
kiitettävä
Nyt on kehuttu jo tarpeeksi. Ja varsinkin kun pitää vielä myöhemminkin
kehua, niin jotain negatiivistakin pitää sanoa, ettei tämä nyt vallan
siirappiseksi menisi.
Lappeenrannan esityksessä nähdään kaksi naista: äiti ja tytär, mutta kyllä
Rampe ja Eila olisi ollut vielä parempi yhdistelmä. Esityksen kohtaukset on
toinen ongelma, tosin pieni sekin. Aikajärjestyksessä kulkevat tarinat
muodostavat ja eivät muodosta jatkumoa, ja välillä tuntuu, että ohjaaja
olisi voinut tehdä selvemmän valinnan joko tai.
Mutta tämä nyt on tällaisen kriitikon akateemista marinaa. Kyllä mua
oikeasti nauratti, oli siinä tarinassa sitten kaarta ja näytelmällisyyttä
tai ei. Ohjaaja Munu Maunu on kyllä ymmärtänyt tärkeimmän eli Nopolan
tarinoiden sielun.
Ei tehrä tästä ny numeroo lähti liikkeelle kaupunginteatterin
syntyperäisistä hämäläisistä Janna Engströmistä ja Marja-Liisa Ketolasta.
He taitavat murteen eivätkä tee sitä niin leveää kuin ei-syntyperäinen
helposti tekisi, jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät, että nysse myyrä
puhuu tamperetta.
Janna Engström on esityksessä loistava, paikoitellen kuin 2000-luvun
Kaija television muinaisesta sarjasta Heikki ja Kaija. Juuri tarpeeksi
ronski ja rähjäinen, sopivasti lihaa tamperelaisten luiden ympärillä.
Marja-Liisa Ketola osoittaa ainakin minulle aikaisemmin tuntemattomiksi
jääneitä komediennen kykyjä vähäeleisellä näyttelemisellään. Tosin välillä
Ketolan ote on liian sofistikoitunut näyttääkseen tamperelaiselta tai siis
hämäläiseltä. Saattaisikohan syntyperäinen tamperelainen nähdä hänessä jopa
varsinaissuomalaisia piirteitä.
Tekijät ovat olleet innostuneita siitä mitä he tekevät, mikä näkyy ihanalla
tavalla katsomoon saakka. Onneksi kaupunginteatterissa löydettiin aika ja
paikka tämän esityksen tekemiselle. Siitä tuli ihmisen kokoinen numero.
ARI NAKARI
Kuvatekstit
Triumvit. Janna Engström taitaa Tampereen murteen niin hyvin, ettei hänen
tarvitse lähteä alleviivaamaan sen enempää nuottia kuin sanojakaan. Kaikki
tulee sujuvasti selkärangasta.
Böön autti. Marja-Liisa Ketolan näyttelemä äiti on totta kai hämäläinen,
mutta kyllä ne muutkin tyttärien kaappien järjestystä vahtaavat.
TEATTERI
¤·Sinikka Nopola: Ei tehrä tästä ny numeroo. Kantaesitys Veeran kammarissa
Lappeenrannan kaupunginteatterissa 24.3.2004.
¤·Ohjaus Munu Maunu, rooleissa Marja-Liisa Ketola ja Janna Engström.