ANNE KOTIHARJU
Syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1970 Markku Andersson pisti tuulemaan.
Vekaranjärven varuskunnassa asepalvelustaan suorittava nuori mies teki
tärkeän visiitin Jyväskylään.
·Liityin samana päivänä yliopistoon, ylioppilaskuntaan, osakuntaan ja
Kokoomus-puolueeseen. Kaikki oli etukäteen suunniteltu.
Nousujohteiselle uralle kuntakentällä oli luotu perusta.
·Yliopiston edustajiston jälkeen menin kaksikymppisenä mukaan Jyväskylän
kaupunginvaltuustoon. Siitä ne sytykkeet ja kimmokkeet kuntapuolelle sitten
tulivat. Ja aika nopeasti kaupunginjohtajuus alkoi tuntua siltä
tavoitteelta, ihanneammatilta.
Alunperin tamperelaisen Anderssonin tie vei Jyväskylästä Porin ja Tuusulan
kautta Lappeenrantaan. Nyt kaupunginjohtaja Andersson istuu toiseksi
viimeisenä työpäivänään kaupungintalon neljännen kerroksen avarassa
kulmahuoneessaan.
Hänet tunnetaan maan toiseksi kovapalkkaisimpana kaupunginjohtajana.
Jyväskylän sopimusehdot vaikuttavat niin hulppeilta, että kuntapuolen
pienipalkkaista pätkätyöläistä varmaan hirvittää.
Tuli, näki ja voitti
Lappeenrannassa Andersson joutui varsinaiseen tulikasteeseen heti
tuoreeltaan 11 vuotta sitten. Syvien lamavuosien lisäksi Lappeenrantaa
vaivasi kotikutoinenkin ongelma: konkurssikunta Karkkilan jälkeen Suomen
suurimmat takausvastuut kaupunkiyhtiöille.
·Se tilanne oli paljon rajumpi, mitä etukäteen sain tietää.
Lappeenrannan päättäjät lienivät nöyriä Anderssonin aloittaessa. Yhtiöpeli
kun pahimmillaan langetti kuntalaisille maksettavaksi 30 miljoonan markan
ylimääräisen laskun vuodessa. Andersson sai näytön ja vallan ottamisen
paikan. ·Silloin sanoin, että kaikki luurangot pitää kerralla kopistaa
kaapista, ja kyllä niitä sitten lujasti ropisikin. Ja kaikki myös
kaivettiin. Poliittinen päätöksentekijä sisäisti sen, ettei näissä asioissa
voi enää riidellä tai keskenään viekkailla: pitää vain tehdä.
·Kyllä siinä varmasti tuli joitakin loukattua ja tönäistyä, se on ihan
selvä. Toisaalta asioita helpotti se, etten tiennyt enkä halunnutkaan
tietää, kuka missäkin yhtiössä asioista vastasi.
Vuoden 1993 maaliskuun jälkeen ei kaupunki ole antanut yhtään omavelkaista
takausta.
·Eikä meillä sen jälkeen ole tehty yhtään sopimustakaan, josta olisi
tullut takkiin. Ei ole tullut Chymoksen, ei Mustolan sopimuksista. Kyllä
Lappeenrannassa on otettu opiksi.
Riski ei saa tulla näpeille
Kiristyvä kilpailu yrityksistä ja työpaikoista kannustaa kuntia entistä
enemmän riskinottoon.
·Ne toimenpiteet, joihin kunta on valmis, on harkittava hyvin tarkkaan.
Niistä ei saa tulla näpeille.
200 työpaikan Finnforestin talotehtaan rakentaminen muutaman tuhannen
asukkaan Hartolaan Lappeenrannan Voisalmen sijasta mietityttää Anderssonia.
·Laskimme, millä edellytyksillä olisimme olleet valmiit mukaan. Lähtökohta
oli, että meillä on turvaavat vakuudet ja että saadaan sijoitettu pääoma
takaisin eikä mitään jää veronmaksajan maksettavaksi.
·Kyllähän me jäimme siinä kuin nalli kalliolle. Hartola meni aika tavalla
veronmaksajan selän taakse, otti riskiä.
·Vihelsimme pelin poikki siinä vaiheessa, kun meille sanottiin, että
voimmeko pistää Hartolaa paremmaksi. Syntyi sellainen kuva, että me olimme
sähköjäniksenä juoksemassa kovia ehtoja Hartolalle.
Tietokoneita kokoavasta Aceristakaan ei Anderssonin mukaan jäänyt
kaupungille maksettavaa.
·Imagollisesti ei ollut kuitenkaan hauskaa, että suurella
valtakunnallisella mediakyydillä Mustolaan saatu Acer lähti pois, kun
Venäjän rupla romahti.
Raja on Anderssonin mielestä Lappeenrannan elinkeinopolitiikan syömähammas.
Venäjän läheisyyteen liittyvissä hankkeissa pitää edetä kuitenkin kieli
keskellä suuta.
·Venäjän konsulaatin perustamisasiassa tuli aikamoinen törmäys
asennemuuriin. Kyllähän se viesti oli, että Anderssonille menolippu
Siperiaan. Se on ainoa asia, minkä yhteydessä minulle tuli myös
tappouhkaus. Menin poliisilaitokselle ja jonkin aikaa tarkkailtiin, ettei
pää irtoa.
·Joku koki sen asian jonkinlaisena poliittisena liehittelynä ja
lisämausteen toi sekin, että kaupunki ehkä osallistuu hankkeeseen.
Andersson piti päänsä, myös asiallisessa mielessä. Konsulaatti lopulta saatiin.
Ammattiylpeä konsensusmies
Andersson on paasannut viime aikoina niin Kuntaliiton valtuuston
puheenjohtajana kuin talousvaikeuksissa painiskelevan Lappeenrannan
kaupunginjohtajana kuntatalouden kurimuksesta. Vaikka yleensä nukkuukin
hyvin, juuri kaupungin talous on se mieltä eniten painanut asia.
·Se on se suurin asia. Kun sitä ajattelee, että tehdään nyt näin ja näin,
ei ratkaisun toimivuutta välttämättä näe vasta kuin vuosien kuluttua.
Andersson sai luottamus- ja virkamiehiltä hyvät arvosanat
johtajantaidoistaan Kunta-Suomi -tutkimuksessa. Andersson puhuu
ammattiylpeydestä, siitä, että haluaa osoittaa osaavansa.
·Uskon pystyväni tulemaan erilaisten ihmisten kanssa toimeen, mutta se ei
riitä. Pitää myös pystyä viemään niitä asioita eteenpäin. Siinä auttaa
määrätty linjakkuus ja mahdollisimman pitkälle ulottuva tasapuolisuus. Että
koetaan, ettei huseeraa nyt ruusun tai ruiskukan kuva otsassa.
·Kuntaliiton kokoomuslaisena valtuuston puheenjohtajana pyrin kokoamaan
porukkaa yhteen, mieluummin rakentamaan kuin synnyttämään erilaisia
kuppikuntia. Joidenkin mielestä olen liian vähän poliittinen. Mielestäni ei
ole huono asia, ettei niitä jyrkkiä taistelukysymyksiä nykyään juuri ole.
Jääkiekko ajaa muun ohi
Enemmän kuin kokoomuslaisena, Andersson tunnetaan Lappeenrannassa jääkiekon
ja SaiPan puolestapuhujana. Jos jossain niin jäähalliasiassa Andersson on
pistänyt jyrävaihteen päälle, kun investointipäätöksiä on pitänyt saada aikaan.
·Jääkiekko on osa minun persoonaani vahvasti. Tykkään siitä tosi paljon.
Kyllähän se näkyy siinäkin, missä olen ja kuljen muutoinkin kuin viran
puolesta. Joka torstaiaamu kello 6.30 olen hokkarit tiukasti jalassa
jäähallilla. Pihviä ja viinaa aina saa, mutta jäähalliin pääsee harvoin.
Kertaakaan en jää pois sen takia, että jossain Raatihuoneella tai muualla
olisi pitkä iltatilaisuus. Silloin olen sen mukaan illalla, että aamulla
olen varmasti jäähallissa.
·Yhtä lailla tykkään istua jäähallissa, katsoa otteluita. Kyllä siinä
unohtuu vuosikatteet.
Jääkiekkoa on Jyväskylässäkin, mutta Saimaata ei.
·Saimaa on suosikkipaikkani. Saimaa kaikkineen on ihan ylivertainen
Suomessa. Ei niin kaunista ole mitä Saimaa on. Se on omantyyppisensä,
paljon saaria, paljon rantoja. Saimaa on hieno.
Mantereella Andersson vie vieraansa Kaupunginlahden ja Linnoituksen alueelle.
·Olen niistä äärimmäisen ylpeä ja siitä, mitä siellä on 10 viime vuoden
aikana tapahtunut. 90-luvun alussa oli korjaamattomia rakennuksia, pajukkoa
ja rojahtaneita laitureita. Siinä on menty miljoonan euron satsauksilla
vuosittain eteenpäin. Nyt ne alkavat tuottaa tulosta.
·Ja hiekkalinnan suosio yllätti minut. Kun Suomen Kuvalehtikin veti asian
esille koko aukeaman värikuvilla, ajattelin, että kyllä sen täytyy olla
jotain. Hommaa ei ole katsottu loppuun, tekemistä vielä on.
Villimies-istutus vaikka väkisin
Linnoituksen rinteessä kukoistavasta Villimies-vaakunasta Andersson vie
kuvan mukanaan Jyväskylään.
·Tästä vaakunasta olen todella ylpeä. Se sattuu olemaan ainut asia, missä
minua on uhattu vankilalla. Museovirastosta tuli jonkun yli-intendentin
kirje, että muinaismuistomerkkiin kajoamisesta seuraa niin ja niin paljon
vankeutta. Minä sanoin puutarhuri Pulkkiselle, että pistä kukat rinteeseen
ja Villimies sinne. Ajattelin, että jos kukkien istutuksesta joutuu
vankilaan, ei muuta kuin Konnunsuolle vaan.
·Tunnustin kaupunginhallitukselle syntini. ”Jos sie jou’ut Konnunsuolle,
niin kyllä myö tullaa siuta kattomaan”, lupasivat. Seuraavana keväänä tuli
sama kirje ja sanoin taas Pulkkiselle, että anna palaa vaan: kukat
rinteeseen. ”Pie kaupunginjohtaja puoles”, sain palautetta myös
kaupunkilaisilta.
Andersson siirtyy sormet innosta syyhyten Jyväskylään, hänelle
Lappeenrannan jälkeen toiseksi tutuimpaan kaupunkiin. Vaimo ja lukion
aloittanut tytär muuttivat kaupunginjohtajan nimikkoasuntoon jo kesällä.
Keskimmäinen jäi kirjoittamaan ylioppilaaksi Lappeenrantaan. Esikoispoika
lähti Oulun yliopistoon.
·Lapsen näkökulmasta on helpompiakin ammatteja isälle kuin
kaupunginjohtaja. Poika sanoi lähtevänsä Ouluun, niin kauaksi, ettei kukaan
tiedä, kuka se Andersson on.
·En usko, että lapset ovat kärsineet tai että heitä olisi kiusattu
koulussa. Välillä se vain on tylsää, kun vaikka kaverin kotona puhutaan,
että perskules, kun se Andersson on tehnyt sitä ja sitä. Joskus mukulat
kysyy perusteita joillekin asioille että miksi on niin. Kotona tämä iskä on
kuitenkin samanlainen kuin muutkin iskät.
Pitää olla se vastapaino
Anderssonin resepti selvitä rankasta työstään on varata yksi kokonainen
viikonloppu kuussa vapaaksi. ·Pitää olla se vastapaino. Me kierretään
Eurooppaa. Käymme joka vuosi Lapissa. Lokakuussa lähdetään Kuusamoon. On se
hienoa heittää pikkureppu selkään ja vähän HK:n sinistä ja kahvia ja
voileipiä ja pistää kynsitulet jossain joenmutkassa. Sitten patikoida
takaisin ja sauna lämpimäksi. Sellaiset kohdat pitää olla, joissa ladata
itseään. Muuten rupeaisi tökkimään.
Pitkä kokemus kuntatyössä ja elämässäkin antaa varmuutta ja viisautta,
mutta ehkä jotain kielteisempääkin.
·Tulee ehkä varovaisemmaksi ja kriittisemmäksi, kun kuitenkin
tarvittaisiin sitä myönteistä luovaa hulluutta. On sellaista skeptisyyttä,
että miettii, tuleeko nurkan takana joku uhka tai riski tai huono asia, jos
tekee niin tai näin. Pitäisi olla mahdollisuus tehdä virheitäkin, kunhan ne
eivät ole ratkaisevia, sellaisia selkärangan katkaisevia. Aina ei voi tehdä
oikein.
·Puolueeseen liittyessäni minulla oli vielä ihanteita ja idealismia. Aina
olen ollut vähän sellainen maailmanparantaja. Valitettavasti vanhempana se
kyynisyys vain lisääntyy ja rupeaa epäilemään, että ei se taida maailma
valmiiksi ihan näillä meikäläisen toimilla tulla.
MIKA STRANDÉN
Kuvateksti
Liito jatkuu. Markku Anderssonia odotettiin kuin pelastavaa enkeliä
Lappeenrantaan 11 vuotta sitten. Nyt alkaa työ Jyväskylässä.