HEIKKI SOPANEN
Etelä-Saimaan keskussairaala valmistui Lappeenrannan Kahilanniemeen
kevättalvella 1955. Se oli valmistuessaan maamme kolmas keskussairaala ja
edusti aikansa huippua.
Etelä-Karjalan väestöä varten rakennettu sairaala tuli tarpeeseen, sillä
Enson ja Viipurin sairaalat olivat jääneet sodan jälkeen rajan toiselle
puolelle.
Kun uusi sairaala aloitti 4.4.1955 toimintansa, siellä oli poliklinikan
lisäksi kaksi kirurgista osastoa, yksi lastentautien osasto sekä
sisätautien osasto. Potilaspaikkoja oli 336, ja henkilökuntaa reilu 200.
Sairaala ei kuitenkaan syntynyt kivutta. Ensin riideltiin sen
sijaintikunnasta, ja sen jälkeen käytiin valtion kanssa ankara taisto
rahoituksesta. Rakentamisen aikanakin oli ongelmia.
Henkilökunnan värväyskään ei ollut helppoa, sillä 1950-luvun puoliväliä
leimasivat liittoriidat ja hakusaarrot. Suuri ansio sairaalan
valmistumisesta lankeaa lappeenrantalaiselle kansanedustajalle ja
ministerille Valto Käkelälle.
Käkelä taivutteli valtiolta rahaa, johti sairaalan rakennustoimikuntaa ja
osallistui henkilökohtaisesti myös henkilöstön värväykseen. Voi sanoa, että
sairaala henkilöityi Käkelään. Hän onkin saanut sairaala-alueelle
nimikkokatunsa.
KESKUSSAIRAALAN toiminta alkoi 4.4.1955. Ensimmäisen päivän aikana
poliklinikalla hoidettiin 91 ja sairaalaan otettiin sisään 24 potilasta.
Työpäivä päättyi Karjalan Lauluveikkojen konserttiin sairaalan ruokalassa.
Toiminnassa olleiden osastojen lisäksi ensimmäisen toimintavuoden aikana
avattiin vielä naistentautien osasto, silmäosasto, toinen synnytysosasto,
korvaosasto ja toinen lastenosasto.
Etelä-Saimaan keskussairaalan kuntainliitto perustettiin 1956, ja 1957
sairaala siirtyi valtiolta kuntainliitolle. Tuolloin henkilökuntaa oli jo
lähes 400 ja hoitopäiviä kertyi vuodessa 111 800.
Uusi sairaala oli päässyt vauhtiin, ja siitä oltiin maakunnassa syystä
ylpeitä. Jotkut epäilijät olivat kylläkin sitä mieltä, että turhan suuren
sairaalan tekivät.
LASTENTAUTIEN erikoislääkäri Olli Kauste oli vuoden 1959 loppupuolella
Lontoossa hankkimassa kansainvälistä lääkärikokemusta. Hän sai ystävältään
Suomesta viestin, että Etelä-Saimaan keskussairaala hakee lastenosaston
ylilääkäriä.
Ystäväni kehotti minua hakemaan paikkaa. Panin paperit sisään, ja Suomeen
palattuani minulle kerrottiin, että minut oli valittu, Kauste muistelee.
Lappeenrannan Huhtiniemessä eläkepäiviään nykyään viettävä,
81-vuotias lääkintöneuvos kertoo, että hänet puhui lopullisesti ympäri
Valto Käkelä.
Siinä ei kovin kauan mennyt. Päätin tulla muutamaksi vuodeksi saadakseni
sairaalakokemusta.
Muutamaksi vuodeksi Lappeenrantaan tullut Kauste jäi 1987 eläkkeelle
keskussairaalan johtavan ylilääkärin virasta. Hän oli johtavana
ylilääkärinä vuodesta 1969 ja ehti lähes 30 vuoden aikana elää mukana monet
keskussairaalan toiminnan muutokset ja kehitysvaiheet.
Suurimmat murrokset keskussairaala on kokenut Kausteen eläkkeelle jäämisen
jälkeen, ja niitäkin hän on seurannut aktiivisesti.
KAUSTE sanoo, että 1959 keskussairaala oli erinomainen sairaala.
Työskentelyolosuhteet olivat Lontoon jälkeen loistavat.
Mutta yllättävän pian jäätiin jälkeen kehityksestä. Kävi ilmi, ettei
yhteiskunnalla ollut varaa ylläpitää sellaista sairaalalaitosta kuin oli
ajateltu.
Suomeen luotiin sodan jälkeen lainsäädännöllä 20 keskussairaalapiiriä
sairaaloineen, ja ne nielivät rahaa. Potilasmäärät kasvoivat ja tilat
kävivät riittämättömiksi, myös Etelä-Saimaan keskussairaalassa.
Syy tilanahtauteen oli pitkälti silloinen hoitotapa eli sairaalassa
tapahtuva tutkimus ja hoito. Nythän on siirrytty sairaansijavaltaisesta
hoidosta toimenpide- ja avohoitovaltaiseen hoitoon, Kauste kertoo.
Hoitotavan muutosta kuvaa hyvin, että vaikka keskussairaala on kasvanut
tiloiltaan ja henkilöstöltään moninkertaiseksi alkuvuosista, somaattisen
hoidon sairaansijoja on nyt vähemmän kuin 1955.
Johtava ylilääkäri Kauste esitteli 1972 keskussairaalan
laajennussuunnitelman, jonka pikaista toteuttamista pidettiin tärkeänä.
Samoihin aikoihin maamme keskussairaalaväki vaati sairaalahallinnon
uudistamista. Kaikki erikoissairaanhoito haluttiin keskittää
sairaanhoitopiireihin, jotka perustettaisiin keskussairaalapiirijaon
mukaisesti.
Kauste sanoo, että sairaalahallinnon moninaisuus oli ongelma.
Meillä oli mielisairaanhoitopiiri- ja tuberkuloosipiirijärjestelmä,
keskussairaala- ja aluesairaalapiirit sekä paikallissairaalat ja kaikilla
oma hallinto. Se johti siihen, että yhteistyötä ei tehty kuin
muodollisesti, kun kaikki vahtivat omaa reviiriään.
Kausteen mielestä käytäntö oli byrokratian kammotus ja hankaloitti
potilaiden asemaa ja jopa hoidon saantia.
JOHTAVA ylilääkäri joutui odottamaan keskussairaalan laajennusta sekä
sairaalahallinnon muutosta eläkkeelle jäämiseensä saakka. Välivuosina
keskussairaalan osastoja peruskorjattiin, toimintaa laajennettiin ja uusia
hoitoaloja aloitettiin, mutta suuret remontit pysyivät selvitysten ja
suunnitelmien tasolla.
Vasta 1987 valtionhallinto hyväksyi Etelä-Karjalan sairaanhoitopiirin
perustamisen ja keskussairaalan laajennuksen ja saneerauksen.
Sairaanhoitopiiri aloitti toimintansa näyttävän johtosääntökiistan jälkeen
1989, ja sairaalan laajennus ja saneeraus valmistuivat 1994.
Jälkeenpäin Kauste sanoo, että laajennuksen viivästyminen oli hyvä asia,
sillä 1970-luvun suunnitelmat perustuivat sairaansijojen lisäämiseen.
Suunnittelun lähtökohta oli varmaan jo silloin virheellinen, mutta
vallitseva koko maassa.
KAUSTE tottui johtavana ylilääkärinä siihen, että rahasta piti tapella
kuntainliiton poliitikkojen kanssa. Lääketieteen ja hoitotapojen
kehittyminen tarkoitti laitteiden hankintaa ja lisähenkilöstön palkkaamista.
Budjetti tehtiin pitkään vuodeksi kerrallaan eikä siirtomäärärahoja
tunnettu. Se hankaloitti etenkin laitehankintoja, kun rahoitusta ei voinut
jakaa usealle vuodelle.
Rahan niukkuus ei Kausteen mielestä häirinnyt sairaalan työilmapiiriä ja
työn tekoa liian paljon. Kauste sanoo, että raha ei ollut ainoa mittari ja
konsultti, kuten nykyään näyttää olevan.
Tokihan henkilöstön välisiä kiistojakin käytiin, mutta uskoisin, että
olimme työpaikan hengen luomisessa paremmassa asemassa kuin tämän päivän
tulospainotteisessa sairaalamaailmassa. Tuntuu, että kielteiset asiat
nousevat nykyään kovin suureen arvoon, mikä haittaa tekemistä.
Sairaalahallinnon luottamushenkilöistä eli poliitikoista Kauste nostaa
selväksi ykköseksi Valto Käkelän. Johtavan ylilääkärin työtä hankaloitti
toisinaan Imatran ja Lappeenrannan välinen kinastelu.
Kunnallispolitiikka nousi usein liian keskeiseksi.
KESKUSSAIRAALAN toiminta on ollut yhtä muutosta ja kasvua senkin jälkeen,
kun Kauste jäi 18 vuotta sitten eläkkeelle. Rauha ja Tiuru on ajettu alas,
ja niiden toiminnot siirretty keskussairaalaan.
Organisaation lisäksi hoitotavat ovat uudistuneet ja kehittyneet. Sairaalan
nimikin muuttui 1993. Henkilökuntaa on yli 1 200 ja sairaalan uusin
laajennustyö on aloitettu.
Nyt puhutaan sairaanhoitopiirien yhdistämisestä ja yhteistyöstä. Hoitotakuu
luo omat haasteensa, samoin pyrkimys yhteiseen terveyspiiriin Etelä-Karjalassa.
Tavoitteena on mahdollisimman hyvä hoito sitä tarvitseville, mutta
taloudelliset reunaehdot huomioiden. Kustannustehokkuus on päivän sana, ja
väestöltään pienet sairaanhoitopiirit taistelevat olemassaolostaan.
Olli Kauste arvelee, että hoitotakuu tuskin toteutuu kirjaimellisesti.
Tavoitteellisten pelisääntöjen luominen on kuitenkin hyvä asia.
Sairaanhoitopiirien yhdistämisestä puhuttiin jo Kausteen aikana, mutta
mitään ei tapahtunut. Kausteen mielestä Suomeen riittäisi viisi
yliopistollista keskussairaalapiiriä väestöä hoitamaan.
Viisi miljoonaa ihmistä ei tarvitse kahtakymmentä sairaanhoitopiiriä.
Keskussairaalan nykyinen johtajaylilääkäri Ritva Kauppinen ja
sairaanhoitopiirin johtaja Jouko Partanen eivät lämpene suurille
sairaanhoitopiireille.
Kuka kuuntelee meitä, jos hallinto ja päätöksenteko ovat jossain muualla,
Kauppinen sanoo.
Kauppinen painottaa sairaanhoitopiirien yhteistyötä ja tehtävien jakoa.
Siitä tuorein esimerkki on ehdotus viiden sairaanhoitopiirin
päivystyskirurgian keskittämisestä Etelä-Karjalan keskussairaalaan.
Keskussairaalan historiaa
Eduskunta hyväksyi keskussairaalalain 1943 ja uudisti sen 1948.
Valtio antoi 1946 budjetissaan suunnittelumäärärahan Etelä-Saimaan
keskussairaalaa varten
Valtioneuvosto määräsi 1947 Etelä-Saimaan keskussairaalan
sijaintikunnaksi Lappeenrannan.
Sairaalan rakentaminen alkoi kesällä 1952, ja rakennustyöt saatiin
valmiiksi kevättalvella 1955. Toiminta alkoi 4.4.1955.
1956 perustettiin keskussairaalan kuntainliitto, jolle sairaala siirtyi
valtiolta 1957.
Vuonna 1965 valmistunut sädehoitokoti siirtyi 1969 keskussairaalapiirin
kuntainliiton hallintaan.
1972 esiteltiin sairaalan laajennushanke. Laajennuksen rakennustyö alkoi
1991 ja valmistui 1994.
1986 Tiuru yhdistettiin kantasairaalaan.
1989 Etelä-Karjalan sairaanhoitopiiri aloitti toimintansa.
1990 erikoissairaanhoito Tiurusta keskussairaalaan ja Imatran
aluesairaalaan. Psykiatrisen hoidon painopiste avohoitoon eli Rauhan
tyhjentäminen potilaista alkoi.
1992 toiminta Tiurun sairaalassa päättyi.
1993 uusi hallinto- ja toimintaorganisaatio.
1995 perustettiin Etelä-Karjalan erityishuoltopiiri ja Imatran
aluesairaala myytiin Imatran kaupungille.
2000 aikuispsykiatrian laitoshoito Rauhasta Lappeenrantaan.
2004 alkoi päiväkirurgian ja ensiapupoliklinikan laajennustyö.
4.4.2005 sairaalan toiminnan alkamisesta 50 vuotta.
Kuvateksti
Kun eläkkeellä oleva lääkintöneuvos Olli Kauste tuli 1959 Etelä-Saimaan
keskussairaalan lastenosaston ylilääkäriksi, sairaala edusti aikansa huippua.
Lastenosasto on muuttunut täysin Olli Kausteen ajoista, ja hoitotavat ovat
myös kehittyneet. Heidi Nykäsen Janne-poika syntyi niin pienenä keskosena,
että olisi parikymmentä vuotta sitten ollut lääketieteellinen sensaatio.
MIKA STRANDÈN