HELINÄ LEMINEN
PARIKKALA. Parikkalalaiset nuoret ovat kahden viime vuoden aikana
saatelleet monta ikäkaveriaan hautaan. Läheisimmin menetykset ovat
kohdanneet vuonna 1988 syntyneiden ikäluokkaa.
Peruskoulun kahdeksannen luokan keväällä yksi poika menehtyi mopokolarissa.
Silloisen 14-vuotiaan elämä katkesi tapaturmaisesti vahingossa.
Yhdeksännen luokan syksyllä toinen teki metsästysaseella itsemurhan.
Ilmapiiri synkkeni niin nuorten kuin heidän vanhempiensa keskuudessa.
Parikkalalainen äiti Tuula Hirvonen palauttaa helposti mieleen toissasyksyn
tunnot. Omat kaksoset ovat tuota samaa ikäluokkaa. Silloin he olivat
15-vuotiaita.
TÄNÄ TALVENA poikien rivistö taas harveni, kun kolmas jäi junan alle
oltuaan liikkeellä jalkaisin. Tapaus sattui penkinpainajaispäivänä
Savonlinnassa.
Hirvosen perheessä asiasta ei paljon puhuttu. Savonlinnassa ammattikoulussa
opiskeleva tytär tuli kesken kouluviikon kotiin, kun kuuli asiasta.
Sinä perjantaina eivät kumpikaan menneet kouluun. Mutta ei se ollut
sellaista lepatusta kuin edellisellä kerralla.
Tuula Hirvonen uskoo, että puolessatoista vuodessa nuoret ovat kasvaneet jo
luontaisesti. Vanhempien tuntoja tuoreimman tapauksen jälkeen hän kuvaa
pelokkaiksi. Pelko kasvoi yleisesti. Kylällä liikkuessa ja toisia tavatessa
puhe kääntyi murheellisiin tapahtumiin. Moni kummasteli, miten tällaista
voi tapahtua jatkuvasti.
Joku sanoi, että mihinkään ei uskalla laskea nuoria. Pelottaa, jos kaikki
eivät ole silmän alla samassa huoneessa.
Hirvonen ymmärtää hyvin. Hän myöntää, että pelonsekaiset tunteet tuntuvat
tutuilta.
VIIME PERJANTAINA Hirvosen keittiön pöydän ympärillä kävi vilkas keskustelu
koulupäivän jälkeen. Perheen kaksosista Parikkalan lukiota käyvä poika toi
luokkatovereitaan juttelemaan.
Nuorista ei ole vastenmielistä nostaa kissaa pöydälle. Tapahtumat ovat
surullisia, mutta Eetu Hirvosen, Anniina Aaltosen, Mari Lampisen ja Irina
Jaakon mielestä niistä pitää puhua.
PAHINTA heistä on epävarmuus, kun huhut kaverin kuolemasta alkavat kiiriä.
Monta eri versiota liikkuu. Koulun valtaa kaoottinen tunnelma.
Kaikki kulkevat aluksi kuin haamut ja kyselevät, miksi näin piti käydä.
Sitten siitä vaan mennään päivä kerrallaan eteenpäin, Anniina kuvaa.
Neljän nuoren ryhmästä yksi aavisti itsemurhan, joka sattui yhdeksännellä
luokalla. Jälkeenpäin itsesyytökset painoivat kovasti.
Eetulle kevät 2003 oli kova paikka. Serkku menehtyi mopokolarissa Saarella.
Oli paljon yhteistä pienestä pitäen, yhteiset leikit pikkupoikina.
Yläasteella olimme samalla luokalla.
Myöhemmin meni kaksi ikäkaveria. Muutama viikko sitten kuutostiellä
henkilöauton ja rekan yhteentörmäyksessä kuoli Eetun 25-vuotias pikkuserkku.
Kun melko pian toinen mies jäi henkilöautoineen rekan alle, säikähdin,
oliko taas joku tuttu.
TYTÖT HUOMAUTTAVAT, että kaikki tutut menehtyneet ovat miespuolisia.
Anniina kantaa huolta poikien selviytymisestä. Häntä epäilyttää, osaavatko
surevat pojat puhella vaikeista asioista keskenään.
Mari nostaa pinnalle yhteisen, syvän toiveen. Jospa enää ei sattuisi
kenellekään lähipiirissä tällaista. Muuten voi mennä ylivoimaiseksi. Kaikki
pöydän ympärillä ovat samaa mieltä.
Mietityttää, mikä saa nuoren riistämään itseltään hengen.
Ehkä nuoret kokevat kaiken liian aikaisin. Seitsemäs- ja
kahdeksasluokkalaiset alkavat ryypätä ja seurustella. Ja on hirmu pelko,
että kukaan ei seurustele minun kanssa.
Kysyn, miten heillä itsellään menee.
Meillä nyt on sellaista perusoloa. Joka päivä vähän samanlaista.
Vapaasti keskusteleva nelikko myöntää, että tarjottuja
harrastusmahdollisuuksia ei aina tule käytettyä. Viikonloppuna kaipaisi
kyllä jotain, diskoa tai vaikka bänditapahtumaa.
Emme me tarvitse nimekkäitä esiintyjiä. Se vaan on tärkeää, että voimme
kokoontua yhteen.
Kuvateksti
Ystävät ovat tukipilareita. Eetu Hirvonen, Mari Lampinen ja Anniina
Aaltonen tietävät sen.
HELINÄ LEMINEN