PETTERI VÄRTÖ
Nuori John Travolta kävelee lantio edessä New Yorkin Brooklynissä. Hän
laskee leikkiä ja tervehtii tuttuja kastraattiäänisen BeeGeesin
taustalaulaessa hengissä pysymisestä. Elokuva Lauantai-illan huumaa (1977)
alkaa. Kaksi tuntia myöhemmin Travoltan roolihahmo Tony Manero ylittää
Brooklyn bridgen, muuttaa Manhattanille ja ylempään yhteiskuntaluokkaan.
Travolta tulee supertähdeksi ja disko Suomeen.
Lappeenrantalaisnuoriso katsoo tanssileffaa viikkokausia elokuvateatteri
Kino-Aulassa, joka on kesällä 1975 remontoitu takaisin teatteriksi yli
kymmenen vuoden tauon jälkeen. Sen paikalla toimi disko vuosina 19701975.
Kana olikin ennen Travoltan housunetumusta.
Miten se on mahdollista? Annetaan television katkaista valkokankaalle
heijastuva filmi 1960-luvun alussa ja kelataan yli muutama vuosi. Tullaan
1960-luvun lopun nuorisotyöhön Lappeenrannassa ja diskon vuoteen nolla.
LAPPEENRANNAN nuorisotyölautakunta ja seurakunta pitivät nuorille
tarkoitettua Valtakerhoa vuosina 19671969 osoitteessa Valtakatu 39. Kerho
oli paskalössiksi kutsutun nuorisoporukan kantapaikka, jota tavallinen
koulunuoriso, penaalit, karsasti. Ryhmien välinen eripura aiheutti joskus
tappeluksikin asti äitynyttä kahinaa. Jengeistä haluttiin nuorisotyön
yleisen toimintafilosofian mukaisesti eroon.
Heikki Linko esitti vuoden 1969 lopussa nuorisotyölautakunnalle, että
Viipurilainen osakunta perustaa Valtakerhon tiloihin diskon ja vetää sitä
kesän 1970. Lautakunta innostui, kaupunginhallitus ei. Hallitus edellytti,
että nuorisotyölautakunta järjestää diskotoiminnan. Näin tapahtui.
Linko palkattiin vetäjäksi, seinät maalattiin 1970-lukulaisesti,
äänentoistoa ja valoja varten hankittiin kunnollinen tekniikka. Disko
avautui 10. kesäkuuta 1970. Nuorison aktiivisuus hoiti lopun. Syntyi
paikka, joka kiinnosti, keskustelutti ja lopetti nuorisoryhmien
keskinäiset torailut.
DISKO oli valtava menestys, Lappeenrannan nuorisotilojen valvoja Ari Vasara
kertoo.
Sali oli täysi joka ilta. Viikonloppuisin ja joskus viikollakin
esiintyi nimekkäitä suomalaisbändejä.
Lista jytää edelleen: Hurriganes, Dave Lindholm, Jussi Raittinen & Boys,
Rauli Badding Somerjoki, Pepe Willberg & Paradise, Tasavallan presidentti,
Wigwam… .
Täysi sali merkitsi virallisesti 300 henkeä, mutta ”joskus pääsi
lipsahtamaan yli.”
Kävijöitä oli yleensä viikonloppuisin niin paljon kuin sisään mahtui,
arkisin 50100. Disko oli avoinna tiistaista lauantaihin.
Vasara työskenteli diskoisäntänä vuoden 1971 alusta diskon lakkauttamiseen
saakka. Opiskelu Helsingissä oli lopettanut Heikki Lingon isännyyden
elokuussa 1970. Erityisnuorisotyöntekijä Erkki Kiuttu hoiti pestiä
oto-työnä määräajan vuoden 1970 loppuun.
ISÄNTÄ vastasi diskon toiminnasta.
Diskoisäntä teki esiintymissopimukset, maksoi esiintyjien palkkiot, sopi
työntekijöiden vuorot ja yleensäkin vastasi siitä, että kaikki toimi.
Kaupunki maksoi isännän sekä sivutoimisten valvoja-ohjaajan, baarinhoitajan
ja siivoojan palkat, Ari Vasara kertoo.
Muu henkilöstö järjestysmiehet, lipunmyyjät ja baariapulaiset
työskentelivät vapaaehtoispohjalta 630 markkaa/ilta -korvausta vastaan.
Pääsylippujen hinnat vaihtelivat yhdestä kuuteen markkaan. Esiintyjien
palkkiot katettiin pääsylipputuloista.
Esiintyjien hommaaminen oli Vasaran mukaan helppoa.
Bändien keskuudessa kulki tieto, että Lappeenrantaan oli avattu disko,
jossa on ”mahtava fiilis”, joten ne tarjoutuivat itse esiintymään.
Hi-tech hi-fi loi fiiliksen, jota kuumensi myös low-tech lvi.
Disko oli suunniteltu elokuvateatteriksi ja sen vessat sekä ilmastointi
olivat senmukaiset. Kaksi pientä vessaa ei riittänyt satojen ihmisten
tarpeisiin. Ilmastointi tapahtui avaamalla ala- ja yläovet yhtä aikaa.
Se riitti harvoin. Erityisen paksua ilma oli elokuussa 1974, kun lauteilla
oli Hurriganes.
Oli ollut kostea ja lämmin päivä. Diskossa lämpötila ja kosteus nousivat
niin suureksi, että lateksimaalit valuivat osittain alas seiniltä, ja
Valtakadulle nousi oma, liikennettäkin haitannut paikallissumu, kun ovet
avattiin tuuletusta varten.
ILMASTOINNIN ohella sakkasi yleinen mielipide. Sensaatiolehdet haistelivat
paikan ilmapiiriä ja kirjoittivat hurjia juttuja huumeiden käytöstä
diskossa. Se aiheutti sekä paheksuntaa että vääriä todistuksia
lähimmäisestä. Seurakunnan tuki päättyi, poliisi puolusti, mutta tuulesta
otsikoita ei temmattu.
Lappeenrannassa liikkui siihen aikaan huumeita, lähinnä hassista. Niiden
käyttö ei liittynyt diskoon, sillä se ei ollut mikään huumehörhöjen
tukikohta, vaikka heitä siellä kävikin, Ari Vasara kertoo.
Poliisi ja tilastot vahvistavat lausunnon. Huumeiden käytön volyymi on
lisääntynyt ja kovat aineet tulleet kaupungin huumeskeneen vasta
nuorisodiskon jälkeen. Anniskeluoikeudettoman paikan päihde oli alkoholi.
Järjestysmiehiä tarvittiin yleensä vahtimaan, ettei sisään päässyt
humalassa ja ettei mukana tuotu omia pulloja. Joskus tässä onnistuttiin
paremmin, joskus huonommin.
DISKON toiminta loppui 7. toukokuuta 1975. Ari Vasaran mukaan juuri oikeaan
aikaan.
Diskon toiminta oli omassa muodossaan tiensä päässä. Jos toimintaa olisi
jatkettu, paikka olisi pitänyt uudistaa täydellisesti. Samaan aikaan
suomalaisbändien kustannukset alkoivat karata sellaisiksi, että niitä ei
olisi voitu kattaa niin pienen paikan lipunmyynnillä. Olisi tarvittu muita,
esimerkiksi ravintolatuloja, ja olisi pitänyt siirtyä talkootyöstä
palkattuun henkilökuntaan.
Lappeenrannan disko oli aikansa lapsi. Sen kätilöinä olivat ajan ja
talkoohenki, kehittynyt äänitekniikka sekä nopea ja oikea-aikainen
toiminta. Disko lakaisi kaupungin silloiset jengitappelut kuutamolle.
Nykyisten kaupunginosamittelöiden lopettamisessa tarvitaan kenties
monimuuttujaisempien yhtälöiden ratkaisumalleja, mutta varmasti myös
aikuisten ja nuorten yhteisiä talkoita.
Historiallinen perusta sille on jo valettu.