ANTTI MUNNUKKA
Tullaan Ilmeeltä. On käyty katsomassa, missä kunnossa kirkon tapuli on, onko osuuskaupan rakennus paikallaan. Alasjärven kautta ajetaan kohti Hiitolan asemakylää. Ohitetaan konkurssin tehneen sovhoosin tyhjillään seisovat 7 000 sian sikalat, satojen lehmien navetat.
– Ruoka eläimille tuotiin junalla Ukrainasta, tietää kuski.
Myös Reino Piiparinen, 79, muistelee Hiitolan sovhoosien kulta-aikaa. Jo niiden nimetkin olivat yhtä neuvostoihmisen juhlaa: Progress, Popeda, Zastava…
Väliin Piiparinen esittelee taloja:
– No tässä vielä Suomi-talo.
Markku Kuronen, 63, pysäyttää Alasjärvellä autonsa, näyttää toiveikkaasta suomalaisesta vuokraviljelijä Aatto Kellmanista Hiitolaan jääneitä surullisia jälkiä.
Kellmanin kalustovajakin on varmuuden vuoksi poltettu, leikkuupuimuri seisoo rujona navetan betonijäännösten vieressä.
AJETAAN vähän matkaa eteenpäin. Kuronen pysäyttää taas, sammuttaa moottorin, ottaa hatun päästään.
– Tässä kohtaa aina paljastan pääni.
Tien vasemmalla puolen on paikka, jossa Hiitolan Kuroset olivat asuneet 1600-luvulta asti. Alasjärvelle viettävien pusikoituneiden peltojen takana on järvi, sen keskellä pyöreä Leipäsaari.
– Tämä on Hiitolan kaunein paikka, sanoo Kuronen.
Paljon sanottu, Hiitolasta. Tämän Laatokan rantapitäjän läpi sentään virtaa kiertäen ja kaartaen komeakoskinen Hiitolanjoki.
Markku Kuronen lähti Hiitolasta vuonna 1944, kun oli 1-vuotias. Palasi sinne Imatralta 1990, alkoi 1991 kunnostaa asemakylässä meijeriksi muutettua entistä kotitaloaan, jonka vuokrasi kyläneuvostolta. Asuu siellä ajoittain, auttaa nykyhiitolalaisia ja Hiitolanjokea.
TAAS AJETAAN vähän matkaa, Hiitolan tieksi aika hyvää kylätietä. Oikealle puolelle taas ilmaantuu palanut talo.
– No polttaneet ovat, veljen talon, yllättyy Reino Piiparinen.
Hän on Markku Kurosen hyvä ystävä, kirvesmies, talonmies, tulkki, vaikka mitä. Miehet tapasivat ensi kerran 1990. Reino Piiparinen asui Kurosen kotitalon naapurissa, tuli paikalle kun ensimmäiset suomalaiset kotiseutumatkalaiset saapuivat Hiitolaan.
– No, tulin ulos, sanoin, tervetuloa Hiitolaan suomalaiset, muistaa Reino tuon tapahtuman.
Nyt hän on hämmentynyt. Veljen kotitalo – poltettu?
– Yhdessä veljen kanssa rakensimme. Hän kolhoosin puheenjohtaja oli, sanoo Reino Piiparinen.
PIIPARINEN on syntyisin Lempaalan poikia Inkerinmaalta. Ystävilleen hän on Rein Pavlovits.
– No, miten se teillä Suomessa, hän kysyy aina kun tavataan
Rein Pavlovits puhuu hyvää suomea, inkeriläinen kun on. Hänen elämässään on tapahtunut paljon.
Lempaalasta perhe lähetettiin jatkosodan tieltä Vologdaan, sieltä sodan jälkeen Viroon.
– Stalin jakoi ihmisiä kuin rosollia, kertoo Rein Pavlovits kansan sanoneen.
– Kolme vuotta olin renkinä Virossa, Pärnun lähellä. Sitten ajoivat omistajan kolhoosiin, muutimme tänne, äiti ja veli Alasjärvelle
Rein Pavlovits on ronski poika puhumaan, yhä vielä. Kaikkia hänen sananparsiaan tuskin löytyy edes kansanrunousarkistosta…
– No minä olin jo Virossa pieni huligaani, durak. Leskinaisella olin töissä… No, on nyt mitä muistella, hän sanoo
HIITOLASSA Rein Pavlovits oli armoitettu työmies. Oli kolme vuotta Sahakoskella sähkömiehenä, voimala tuotti sähköä vuoteen 1954. Oli myllärinä Marjakoskella, Haukkavaarassa raamisahalla oli pikku pomo, natsalnik.
– Neljä vuotta olin koulussa apujohtaja, sitten menin armeijalle kattilanlämmittäjäsi. 25 vuotta siellä olin, sitten eläkkeelle.
Jossain välissä hän perusti perheen, purki suomalaistalon Tiurulasta ja rakensi uudestaan asemakylään, siihen Kurosen talon naapuriksi.
Lapsia syntyi seitsemän, lapsenlapsia on jo 11, heistä Kiril, 6, vanhempineen asuu Hiitolassa, muut pitkin Venäjää, Ukrainaa.
KOHTA AJETAAN ohi ison hylätyn rakennuksen, lähestytään Hiitolan asemakylää.
– Tässä oli armeijan pesula, pannuhuone. No oli minulla täällä monet naiset töissä, sanoo Rein Pavlovits.
Yksi naisista oli Nina Martinova, nyt 79. Vuoden ensimmäisenä päivänä täyttää 80 vuotta. Asuu asemakylässä, omassa talossa tyttärensä perheen kanssa. Kanoja, kaksi lehmääkin heillä on, melkein Hiitolan viimeiset.
Edellisenä iltana jo oli käyty Ninaa ja hänen perhettään tervehtimässä, viety joululahjoja.
– Markku, sie tulit, ilostuu Nina.
Nina Martinova syntyi Suojärvellä, Hyrsylän mutkassa? Sanoo tulleensa ensi kerran Hiitolaan jo vuonna 1941.
Vuonna 1941, oliko Hyrsylän mutkasta vangiksi otettuja karjalaisia, hehän eivät kaikki palanneet takaisin Suomeen talvisodan jälkeen?
Nina tämän asian sivuuttaa, sanoo, että 1945 tuli taas Hiitolaan, täällä ruadoi, teki töitä. Rein Pavlovitsin pesulassakin oli.
NAIMISIIN meni Nina 1951, mies oli Ukrainasta. Tuli kaksi tytärtä, Olga ja Lena.
– Lenan ja Sashan kanssa tässä nyt asumma, Lena opastua skolassa englanninkielen, kertoo Nina Suojärven murteellaan, ylpeänä tyttärestään..
Lenan ja Sashan iloinen tytär Aljona, 11, avaa lahjapaketteja jo, Lena kiidättää pöytään vihanneksia, keitettyä isoa kuhaa, jonka Sasha on kalastanut Laatokasta. Sasha on töissä rautateillä, on hyvä mies.
– A miulla serkkuja Kajaanissa, Lena siellä on käynyt, kertoo Nina.
Vasta vuosi sitten sukulaiset löysivät toisensa. Nyt on yhdysmiehenä Markku Kuronen, kukas muu. Toi serkkujen joululahjat, sai Aljonan silmät loistamaan.
KURONEN YRITTÄÄ saada joululahjan myös Hiitolanjoelle. Joki on laatokanlohen tärkein kutujoki, sitä myöten lohi nousee Suomen puolelle asti.
Kuronen on kutsunut neuvotteluun Hiitolan uuden, vaaleilla valitun kunnanjohtajan. Tarkoitus on, että Hiitolan kanssa sovittaisiin Sahakosken perkaamisen aloittamisesta.
Uomassa seisoo jäänne voimalasta, jossa Rein Pavlovits oli 1950-luvun alussa töissä. Joen poikki on kulkee paksu betonilaatta. Sen ja rakennuksen jos purkaisi, pohjan entistäisi, saisi Sahakoskeen lohelle uuden oivallisen kutupaikan.
– Räjäytettäisiin betonit ja raivattaisiin pois, ei olisi kovin iso urakka, sanoo Kuronen, uskoo, että projektille löytyy jostain rahaa. Ja lupa.
KURONEN ON Hiitolanjoen venäjänpuoleisen perkauksen alkuunpanija. Rein Pavlovitsin kanssa kahteen pekkaan raivasi Ritakosken rydön jo 1990-luvulla, sydänvaivainen mies, sai siitä hyvästä Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiirin ympäristöpalkinnon.
Tulkkina kunnanjohtajan kanssa käytävässä neuvottelussa on Raisa Toivovna Bykova, Hiitolan suomalaissyntyinen kirjastonhoitaja ja tärkeä lenkki Markku Kurosen synnyinseudulleen luomassa verkostossa.
Raisa Toivovna moneen kertaan saa soittaa kunnanjohtaja Ljudmila Ivanovna Lutenkolle.
Menee tunti sovitusta ajasta, jo tulee Lutenko, mukanaan autonkuljettaja ja Sergei, liikemies, kalankasvattaja.
MARKKU KURONEN, Karjala-aktiivi, haluaa nyky-Hiitolalle hyvää. Hänellä on siellä lukemattomia venäläisiä tuttavia. Hän tuo apua sitä tarvitseville, humanitaaria, kuten hän itse sanoo.
Hiitolan sairaala, koulut, tavalliset ihmiset saavat Kuroselta tukea.
Nytkin oli mukana monta säkillistä tavaraa, jonka Raisa Toivovna lajittelee, jakaa tarvitseville.
– Katsotko, mitä sieltä löytyy sopivaa joululahjaa Kirilille, muistuttaa Kuronen.
Rein Pavlovitsh lahjansa jo sai, pehmeän paketin
Vaan mitä sanoo kunnanjohtaja Ljudmila Ivanovna Sahakoski-suunnitelmasta?
Loppujen lopuksi lupaa tulla Suomeen keskustelemaan asiasta, kertoo, että lupa Sahakosken perkaamiseen pitää saada Petroskoista. Liikemies Sergei ei oikein taida ymmärtää, mistä on kysymys, puhuu karpeista ja taimenista, joita aikoo kasvattaa.
VIELÄ AJAMME alas Hiitolanjoelle Sahakoskea katsomaan ja Asilankoskea. Asilankoskelle pitää ajaa puomin kautta; Karjalan tasavallan ja Leningradin oblastin rajalla tarkastetaan taas tiukasti paperit ja passit.
Kosket ovat talviasussaan kauniita. Sahakosken betoniesteet voi mielessään kuvitella kadonneiksi.
Kurkijoelle päin mentäessä löytyy uutta: Hiitolaan on syntynyt hissillinen laskettelurinne, sen juurelle kaksi rivitaloa kunnostettu hotellihuoneiksi. Kuronen uskoo pietarilaisten sinne hyvinkin tulevan.
Mutta kuka tulee asiakkaaksi Ratto-Baariin, joka on ilmaantunut asemakylään, oliko tarpeen perustaa 24 tuntia avoinna oleva kauppa, jonka päätuotteet ovat nestemäisiä?
Kunnan asukasluku on enää noin 1800, se vähenee lähes sadalla vuodessa. Varuskunta lähti jo 1990-luvulla. Työtä ei sovhoosien ja niistä syntyneiden yritysten konkurssien jälkeen juuri ole. Kauppoja on vielä viisi, Ratto-Baarin ohella on toinenkin yöravintola.
Nina Martinovan vävyllä Sashalla onneksi on töitä, rautateillä. Hän on laskenut ylikäytävän puomin alas, kun lähdemme Käkisalmen kautta kohti Suomea. Kuronen kiersi puomit.
Kuvatekstit
Joulupukki tuli käymään, Kajaanista lahjat toi. Nina Martinova ja Markku Kuronen keskustelevat, Ninan tytär Lena ja tyttärentytär Aljona katselevat lahjapaketteja.
Markku Kurosen ja muiden Hiitolanjoki-aktiivien seuraava projekti on Sahakosken perkaaminen. Suomen ajoilta olevat voimalarakennus ja betonilaatta pitäisi räjäyttää pois ja pohja raivata kutualueeksi.
Rein Pavlovitsh on armoton huumorimies. Tässäkin juuri on tuliaissnapsista sanonut, että ”kuppi hyvä – no pieni on”.
Hiitolan kunnanjohtajaksi uudeksi valittiin taannoin Ljudmila Lutenko.
Laskettelurinne on valmiina otettavaksi käyttöön. Sen luona on majoitustilaa.
Öinen Ratto-Baari kutsuu asiakkaita iltayhdeksästä aamuviiteen. Mielenkiintoista on, että baarilla on suomalainen nimi, vaikka kunnassa suomea taitavien määrä on laskettavissa yhden käden sormilla.
MIKA STRANDÉN