JYRI HÄNNINEN
Lappeenranta.
Lappeenrantalainen Olavi Kouhia pitelee kädessään iän patinoimaa paperilappua, jonka päällä lukee ”Lupakirja elokuvakoneenhoitajalle”. Lupakirjan sisäsivulla on Kouhian kuva ja teksti, jossa kerrotaan että lupakirjan omistaja ”hyväksytään toimimaan elokuvanhoitajana ja tämä lupa on voimassa koko maassa”.
– Suoritin elokuvakoneenhoitajan kurssin huhtikuussa 1952 Helsingissä. Kurssille osallistui puolisentoista sataa henkeä eri puolilta maata. Ajotutkintoni suoritin Lasipalatsin Bio Rexissä.
Elokuvankoneenhoitajan luvan myöntäjänä toimi Valtion Filmiteknillinen lautakunta, joka toimii vuoteen 1977 saakka. Lautakunta teki tarkastuksia elokuvateattereihin ja oli varsin tarkka myös henkilökunnan koulutuksesta.
– Koneenhoitajatutkinnon saamiseksi piti olla 500 tuntia harjoittelua. Lupa myös vanheni, jos ei tehnyt alan töitä. Katsottiin, että ammattitaito ei säily.
Lappeenrannalla on pitkät elokuvaperinteet. Kaupungin ensimmäinen ”elävien kuvien teatteri Pohjola” perustettiin jo marraskuussa 1907. Tuohon aikaan ja myöhemminkin myös kiertävät elokuvateatterit olivat yleisiä.
– Isäni ja hänen lankomiehensä perustivat kiertävän elokuvateatterin 1930-luvun alussa. He rakensivat kuorma-auton päälle konehuoneen, josta elokuvat heijastettiin talojen ikkunoista sisälle, kertoo savitaipalelainen Martti Suni.
Suni näki ensimmäiset elokuvansa 5-6 vuotiaana 30-luvun loppupuolella. Hänen isänsä kiertävä elokuvateatteri kulki kesäpyhäisin Savitaipaleen lähikunnissa, kuten Valkealassa, Virolahdella, Luumäellä ja Miehikkälässä.
– Isä otti minut välillä mukaan matkoille. Isäni lankomies ajeli etukäteen paikkakunnat läpi viemässä mainoksia, ja sitten pari päivää sen jälkeen lähdettiin tarjoamaan itse esitystä.
Elävien kuvien kuorma-auto teki reissujaan aina talvisodan syttymiseen saakka, jonka jälkeen projektori päätyi Savitaipaleen suojeluskunnan talolle. Siellä sen avulla viihdytettiin sodan aikana sotaväkeä.
Kouhia ehti olla koneenkäyttäjänä Lauritsalassa toimineessa Kinokuvissa kolmentoista vuoden ajan aina vuoteen 1963, jolloin elokuvateatteri sulki ovensa. Ennen tv:n tuloa elokuvateatterit elivät kukoistuskauttaan.
– Tuntemattoman sotilaan esitykseen oli niin kova tunku, että ikkunoita hajosi ja ihmisiä vain velloi sisään. Yleensä ottaen ei ollut edes väliä, mitä teatterissa esitettiin, kunhan sitä pääsi katsomaan.
Elokuvateatterissa ei vältytty myöskään aatteen palolta. Kouhia muistaa hyvin, kuinka tunnelmallinen hetki Ilmari Kiannon romaaniin perustuvan Punainen viiva -elokuvan esittäminen oli Kinokuvissa 1960-luvun alussa.
– Yleisön joukossa oli yksi aatteen mies, joka eli voimakkaasti tapahtumia. Kun elokuvassa alettiin laulaa työväenlaulua, mies pomppasi pystyyn ja hän seisoi asennossa koko laulun ajan.
Ja mitä olisi elokuvateatteri ilman rakkautta. Elokuviin mennään myös kuhertelemaan, mutta toiset ovat valmiita menemään pitemmälle. Kuten 45 vuotta koneenkäyttäjänä toiminut Ahti Pitkänen huomasi erään esityksen yhteydessä.
– Elokuvaa oli katsomassa neljä henkeä, kaksi nuorta paria, ja näin konehuoneesta heidän päänsä eturivissä. Elokuva oli loppumassa ja olin lähdössä päästämään katsojia ulos, kun huomasin että eturivissä näkyikin enää vain kaksi päätä.
– Kun tulin salin puolelle, löysin toisen pareista lattialta. Poika oli juuri riisumassa tytöltä housuja. Vinkkasin hänelle, että odota vielä vartti, niin pääsette johonkin miellyttävämpään paikkaan. Poika nyökkäsi, sanoi ok ja pari istui takaisin ystäviensä viereen.
Tv:n tulo 1960-luvulla tarkoitti mullistusta elokuvateattereille. Myllerrystä on riittänyt senkin jälkeen muun muassa teknologian kehityksen myötä. Kommelluksilta ei vältytä kuitenkaan nykyisinkään.
– Nuijamiehessä esitettiin pari vuotta sitten erästä elokuvaa. Esityksen jälkeen pari katsojaa tuli sanomaan, että elokuvassa ei ole kaikki aivan kohdallaan. Heidän mielestään siitä esitettiin muualla Euroopassa toisenlaista versiota, Pitkänen sanoo.
Asia jäi vaivaamaan Pitkästä ja hän otti yhteyttä elokuvan levittämisestä vastaavaan yhtiöön. Sieltä lähetettiin elokuvan alkuperäisversio videomuotoisena.
– Katsoin sitten rinnakkain elokuvia, ja huomasin yllätyksekseni että elokuvateatteriversio oli koottu väärin. Levittäjäyhtiössä oli sotkettu kolmannen ja neljännen kelan paikat. Tällaisia sattuu siis vielä nykyisinkin.
Elokuva-alan ammattilaiset ja pitkäaikaiset harrastajat muistelivat elävien kuvien kokemuksiaan keskiviikkona Vapaaehtoiskeskus Kuutinkulmassa.
SEPPO RAUTIOVAARA
Kuvateksti
Martti Suni (vas.) ja Olavi Kouhia muistelivat kokemuksiaan elokuvakoneenhoitajana Vapaaehtoiskeskus Kuutinkulmassa keskiviikkona.