SEIJA HACKMAN
Muistoista on kosolti matkaa nykyisen teollisuusarjen kurimukseen.
Tuula Tanninen syntyi vuonna 1945 tehtaan 28 neliön asuntoon, jonka mukavuudet rajoittuivat komuuttiin ja ”Huussikujalla” vierailevaan tehtaan hevosen vetämään lokavaunuun. Toisaalta tehdas järjesti kaiken välttämättömän: lääkärit, lastentarhat, kesäsiirtolat, halot, muuttokuormat…, samoin kuin pyykkituvat, iltamat tai juhannusjuhlat.
Töitä piisasi niin paljon kuin jaksoi tehdä, ja 50-luvulta alkaen aina vain lisää, kun työläiset vähitellen kävivät hartiapakilla rakentamaan omia talojaan Lauritsalan ja Tirilän maisemiin. Siinä iso apu oli tehtaan höveli linja, joka salli käyttää tehtaan tiloja ja laitteita yhden jos toisen valmistamiseen. Tannisenkin perheestä löytyivät jo pahimpina pulavuosina happoteräsatrimet.
Päällimmäisenä Tuula Tanniselle tulee lapsuudestaan mieleen vapaus. Lapsilaumat saivat painella ympäriinsä ilman että vanhemmat katsoivat perään tai keksivät tekemistä. Tiukka sosiaalinen kontrolli takasi, että raportit lasten – sekä aikuisten – tempauksista levisivät.
– Toinen iso asia oli tasa-arvo. Kaikki olimme työläisten mukuloita ja ylpeitä siitä ainakin niin kauan kuin pysyimme poissa keskustasta, missä virkailijat jälkikasvuineen asuivat.
Kolmannen polven kaukaalaisena Tanninen ehti itsekin työskenellä Kaukaan metsäkonttorissa 60-luvulla. Nyt eläkeläisenä paikkakunnalle paluumuuttajana hän seurailee metsäteollisuuden uutisia hämmentynein mielin.
Pois puretun Huussikujan päällä on sellutehtaan 115-metrinen piippu. Mutta Kaukas-hengen hän uskoo kadonneen. Hävisikö se samaan aikaan kuin työkuvat tehtaan arkistosta?
PEKKA HÖLKKI
Kuvateksti
Tuula Tanninen muistaa Kaukaalta monta mehukasta tarinaa.