OUTI SALOVAARA
Lautalan eli nykyisen Kutuzovon kylässä jotkut asiat ovat edelleen kuin yli 60 vuotta sitten. Kun Lautala ennen sotia vielä kuului Suomeen ja Nuijamaan pitäjään, kylässä oli monenlaista väkeä. Joillakin oli aina ensimmäisenä heinät ladossa ja lehmät lypsetty, toisilta taas jäivät aina kynnöt kesken.
Kesäisessä nyky-Lautalassa leijuu rajantakaisen Karjalan unelias ja kuluneen romanttinen tunnelma. Mutta edelleen toisissa taloissa ja datshoissa kasvimaat ovat viimeisen päälle laitettuja, toisissa taas seinät ovat enemmän vinksallaan ja tavarat enemmän levällään.
Maisemassa soljuu entisessä uomassaan Rakkolanjoki koskineen ja suvantoineen. Vehreys, kauneus ja veden solina pistävät pään pyörälle.
Rakkolanjoessa uivat ja onkivat Vätön ja Hounin perheenkin lapset vuosikymmenet sitten. Joki oli leikkipaikka lapsille ja työpaikka myllärille.
Entisille lautalalaisille ja heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen Lautala jokineen on vuodesta 1989 lähtien ollut kyläyhdistyksen jokakesäinen retkikohde. Siellä Paavo Houni, Vätön veljekset Pertti, Paavo ja Mauri sekä monet muut muistelevat menneitä ja tarkkailevat nykyisyyttä.
77-vuotias Paavo Houni on nyt lappeenrantalainen. Vätön veljeksistä vanhin, 75-vuotias Pertti, asuu Lahdessa, samoin hänen 70-vuotias veljensä Paavo.
Nuorin veljeksistä, 62-vuotias Mauri, asuu Urjalassa. Hän muistuttaa olleensa miinus viisi kuukautta vanha, kun lähtö Lautalasta tuli – Mauri syntyi vasta marraskuun lopussa 1944 välirauhan solmimisen ja valtakunnanrajan siirtymisen jälkeen.
Vätön veljesten kotitaloa kutsuttiin Levatsovaksi. Venäläiseltä kuulostava nimi juontunee paikalla muinoin sijainneesta krouvista, jota Pietarin rahdinajajat suosivat matkoillaan.
Mitään ei ole jäljellä Levatsovan rakennuksista. Niitylle venäläiset rakensivat muutama vuosi sitten uudisrakennuksen perustukset. Sitten tuli materiaalipula tai joku muu ongelma, ja nyt perustukset ovat ruohon peitossa. Samanlaisia kesken jääneitä hankkeita on muuallakin kylässä.
Kullerot ja juhannusruusut kukkivat Lautalan niityillä, kivijalkojen jäännösten tienoilla ja vielä pystyssä olevien kotitalojen pihoissa. Rauniot, Rakkolanjoen kosket ja suvannot, niityt ja kukkulat tuovat kaikki mieleen muistoja ja tarinoita.
Kyläyhdistyksen väen yöt kuluvat teltoissa ja autojen takapenkeillä. Päivällä käydään tutkimassa miten maisemat ovat muuttuneet edellisvuodesta ja seurustellaan läheisen sovhoosin 240 lehmää paimentavien paimenten kanssa. Iltalypsyn jälkeen verkkaan liikkuvat paimenet tuovat kyläyhdistyksen väelle tuoretta maitoa.
Toki ohjelmaan kuuluu myös väistämätön rajavartijan tarkastuskäynti leiripaikalla. Alue on rajavyöhykettä, eikä siellä saa liikkua ilman lupaa.
Rakkolanjoen vesi on aina ollut luontaisesti rehevää, mutta nyt se on suorastaan saastaista. Kesäisin suvantopaikoilla kukkii sinilevä. Se on poikkeuksellista. Kaakkois-Suomen ympäristökeskuksen tutkija Markus Tapaninen ei muista koskaan missään toisessa joessa sinilevää nähneensä.
Rakkolanjoki saa alkunsa Lappeenrannasta, missä sen latvavesiin johdetaan Lappeenrannan kaupungin jätevedet Toikansuon puhdistamolta.
Jätevesiäkin pahempi ongelma on pilalle rehevöitynyt Haapajärvi. Vaikka järveen ei laskettaisi enää mitään jätteitä, Haapajärvestä juoksisi silti ilman järven perusteellista puhdistusta likaista vettä Rakkolanjokeen ties kuinka pitkälle tulevaisuuteen.
Suomen puolella Rakkolanjoki muistuttaa enemmän puroa kuin jokea, mutta Viipurin lähellä ennen laskemistaan Suomenlahteen se on jo ihan oikea joki.
– Vähän on joessa kalaa. Ei siinä tule kalasteltua, toteaa Seleznjovossa eli entisessä Tienhaarassa asuva 72-vuotias eläkeläismies.
Hän ei kuitenkaan mieti mistä joen likaisuus johtuu. Elämässä on ollut ihan tarpeeksi miettimistä ilman likaista jokeakin. Invalidi-isoisä ei kelvannut sotaan, ja sitten Stalin tapatti hänet muuten vain 1942. Vaimo kuoli yhdeksän vuotta sitten, ja talo paloi 1993.
– Rakensin itse uuden talon, sanoo mies ylpeänä vaaleanpunaisen talonsa edustalla.
Ihan lähellä kohisee Vaalimaalle johtava maantie, ja vähän matkan päässä maisema myllääntyy rakenteilla olevan Viipurin läntisen ohitustien tietyömaan kurimuksessa. Paksun vihreänä vieressä virtaava Rakkolanjoki on leveimmillään juuri ennen laskemistaan Suomenlahteen, joka odottaa parin kilometrin päässä.
Ljutsija Batenjova huhkii datshansa pihassa Luzhaikassa eli entisessä Nurmissa. Datsha on entinen Vihtori Huotarin Kalliola-niminen talo, tietävät entiset lautalalaiset kertoa.
Nurmi on Paavo Hounille tuttu paikka. Rautatieaseman lähellä asuivat hänen kaksi setäänsä ja täti, he olivat rautateillä töissä.
Rakkolanjoki virtaa alhaalla laaksossa.
– No mitenkäs siinä muka uimaan, likaisessa joessa, huudahtaa Ljutsija.
Kylän pojatkin kertovat sotkevansa pyörillään uimaan läheisiin järviin, jokeen he eivät mene.
Ljutsijan tytär Ljudmila osti puolikkaan entisestä suomalaistalosta datshakseen kahdeksan vuotta sitten. Sekä Ljutsija että Ljudmila ovat pietarilaisia. Ljutsija on eläkkeellä kirjanpitäjän virasta, Ljudmila puolestaan on isossa firmassa töissä, niin ikään kirjanpitäjänä.
Vieraanvaraisen venäläisen perikuva Ljutsija keittää yllätysvieraille kahvit ja löytää kaapista keksiä ja suklaakaramelleja.
– Mies kuoli viisi vuotta sitten, sai sairaskohtauksen kalareissulla. Kolme vuotta vain surin, mutta nyt olen taas iloinen, sanoo Ljutsija.
Neljästä lapsesta vain Ljudmila asuu Pietarissa, toiset asuvat kuka Uralilla, kuka Etelä-Venäjällä. Kahdeksan lastenlasta alkavat olla aikuisia kaikki, Ljudmilan tytärkin on jo 25-vuotias.
Ljutsija jaksaa kehua Nurmin luontoa ja olla tyytyväinen siihen, että eläke riittää ruokaan. Onni on sekin, että suomalainen Keijo-vävy, Ljudmilan sulhanen, on mitä mainioin mies.
Paavo Hounin kaunis kotitalo, 1910 rakennettu Hounila, on vielä pystyssä. Neuvostoaikana se oli lasten kesäleirikäytössä ja satunnaisten kesävuokralaisten asuinpaikkana. Nyt talo on nyt tyhjillään, ja ovissa ruostuvat munalukot.
Taloon on puhkottu uusia ovia ja suljettu ikkunoita. Lahonnut ja vajonnut katto on rakennettu uudelleen puoli metriä alkuperäistä alemmaksi. Paavo Hounin lapsuuden pieni pihakuusi kellarin takana on kasvanut jättiläiseksi.
Parin sadan metrin päässä peltojen takana kimaltelee vihreä Rakkolanjoki.
Hounilan entisillä pelloilla seisoskelee viipurilainen eläkeläinen, entinen junan koneenhoitaja Boris Shatrov, ja hänen kolme vuotta sitten rakentamansa datsha. Viipuriin Shatrov muutti viisi vuotta sitten Komin tasavallasta ollakseen lähellä kaupungissa asuvia lapsiaan.
– Joki on kamalan likainen, Shatrov moitiskelee.
Myös venäläiset heittävät hänen mukaansa jokeen roskia ja jätteitä. Enemmän Shatrovia kuitenkin tuntuu huolettavan se, että kasvit ja kukat eivät oikein tahdo kasvaa hänen pihallaan. Ruplat menevät hukkaan kalliisiin siemeniin, joista ei sitten kasva kunnolla mitään.
– Komin tasavallassa kasvoivat paremmin, Shatrov arvelee.
Kuoppaista kylätietä ihan liki Hounilan taloa jyristää suomalainen puurekka täydessä lastissa. Paavo Hounia hymyilyttää.
– Meidän metsistä taitavat puuta hakea. Ei vaan ole tiliä kuulunut.
MARLEENA LIIKKANEN
Kuvatekstit
1. Rakkolanjoessa ui monenlaista jätettä. 2. Pentti Huotari vietti 81-vuotispäivänsä Lautalassa. 3. Pertti Vättö ja kullerot lapsuuden maisemissa. 4. Paavo Hounin kotitalo on vielä pystyssä. 5. Nykynurmilaiset Grigori Hazejev (vas.) ja Viktor Kurguzov eivät ymmärrä Venäjän huimia elintasoeroja. 6. Rakkolanjoki kiemurtelee Nurmissa. 7. Ljutsija Batenjova huhkii datshallaan. 8. Lipiäisen koski lumoaa Lautalassa. 9. Mauri (vas.) ja Paavo Vättö Levatsovassa.