Lappeenrannan kaupunginteatterin
Koivu, sputnik ja tähti
on historiallinen teos kunnallisessa teatterielämässä:
koskaan aikaisemmin ei laitosteatterissa ole aloitettu harjoituksia ja tehty näytelmää, jonka teksti on olemassa vain ohjaajien ja näyttelijöiden mielikuvissa.
LIISA KUKKOLA
LAPPEENRANTA. Siinä on lastenkoti. Ja lastenkodin lapset 50 vuotta sitten sekä aikuisiksi kasvaneina.
Sen verran ohjaajat Pirkko Saisio ja Anni Ojanen osasivat viime keväänä kertoa Lappeenrannan kaupunginteatterin tuotannolliselle henkilökunnalle ja markkinoijille syksyllä ensi-iltaan tulevan esityksen raameista.
Oli hassua yrittää keksiä nimeä jutulle, joka ei ollut olemassa vielä edes mielikuvissa, Anni Ojanen sanoo Takana oli vain neljä päivää tutustumista näyttelijöiden kanssa ja jutun kannalta kaikkein tärkeimmän eli ilmapiirin luomista ei muuta, Pirkko Saisio jatkaa.
Mutta hätäkaste oli annettava, sillä teatterin pitää hyvissä ajoin päästä kertomaan, mitä se tarjoaa katsojille seuraavalla kaudella.
Tuli Koivu, sputnik ja tähti.
Kunnallisessa teatterissa tuotannolliset peruskysymykset pitää ratkaista aina hyvissä ajoin, eikä se ole helppoa, kun ei ole tekstiä mitä esittää.
Se on varmaankin yksi syy, miksi tällaista produktiota ei ole aikaisemmin ainakaan tässä mittakaavassa tehty missään Suomen kaupunginteatterissa.
Mutta vielä enemmän on kysymys rohkeudesta: onko teatterilla kanttia ottaa näytelmä, jota ei ole olemassa, Saisio arvelee.
SIINÄ ON lastenkoti ja lastenkodin lapset 50 vuotta sitten siksi, että Saision kutsuminen Lappeenrantaan ohjaajaksi on myös koulutusta kaupunginteatterin henkilökunnalle.
Näyttelijöiden piti päästä näyttelemään eri-ikäisiä ihmisiä, yksin ja ryhmässä sekä harjoittamaan näyttelijöiden kaikkien perimmäisintä tehtävää:
toisten kuuntelemista ja keskittymistä, Saisio kertoo.
Ohjaajat pyysivät näyttelijöiltä kolmea lapsuusmuistoa ja kertoivat sekaan myös omia tarinoitaan. Tuloksena oli monta traumaattista kokemusta, ideoita, aihioita ja tunnelmia. Improvisoimalla ja leikkimällä alkoi muistoista rakentua kohtauksia, jotka pantiin ylös lapuille. Pirkko Saisio ja Anni Ojanen järjestivät laput esityksen dramaturgiaksi. Tässä kohtaa kaksi päättäjää oli sekä minimi että maksimi ryhmäkoko.
Ihmisiltä, ei edes näyttelijöiltä, voi mennä vaatimaan kolmea henkilökohtaista lapsuusmuistoa noin vaan. Ilmapiirin on oltava sellainen, että ihminen suostuu ja uskaltaa kertoa itsestään merkittäviä ja merkillisiäkin asioita.
Tällaisessa jutussa voi helposti käydä niin, että näyttelijät eivät halua lähteä mukaan tai ovat siinä pitkin hampain. Ilmassa on siis kaikki ainekset mennä komeasti metsään, Saisio sanoo.
Näyttelijöiden on oltava rohkeita ja uteliaita. He joutuvat improvisaatioihin perustuvassa näytelmässä paljon kovemmalle kuin sellaisessa, josta on olemassa teksti ja jonka taakse he voivat kovassa paikassa piiloutua. Näyttelijöillä on tässä paljon suurempi vastuu näytelmän maailman syntymisestä , Anni Ojanen sanoo.
Tuli Koivu, sputnik ja tähti ja sille henki. Itse prosessi eli toisten ihmisten opettelu ja kuuntelu näkyvät lopputuloksessa.
Hienoimpia hetkiä on ollut se, kun toisensa kauan tunteneet näyttelijät ovat sanoneet toistensa tarinoita kuultuaan, että nyt ymmärrän, miksi toi ihminen on tuollainen ja reagoi asioihin noin, Saisio sanoo.
SIINÄ ON lastenkodin lapset aikuisiksi kasvaneina lastenkodin johtajan hautajaisissa, eräänlaisessa luokkakokouksessa.
Näyttelijät ovat itse saaneet valita henkilöönsä ominaisuuksia ja esimerkiksi ammatin. Aivan aluksi ohjaajat myös kyselivät näyttelijöiltä, millaisia rooleja he ovat tehneet ja millaisia haluaisivat tehdä.
Kun pääsee itse päättämään, minkälaista hahmoa näyttelee, on paljon vaikeampi olla näyttelemättä sitä hyvin. Ei voi puolustautua, ettei tunne hahmoa omakseen, ettei voi seistä sen takana, Anni Ojanen sanoo.
Tuli Koivu, sputnik ja tähti ja sukupolvinen oivallus.
Lapsuusjaksot ovat fyysistä teatteria, täynnä lasten rituaaleja ja hyvin vähän puhetta. Aikuiset sen sijaan tuntuvat olevan olemassa puhumalla, Saisio pohtii.
SIINÄ ON lastenkodin lapset Lappeenrannan kaupunginteatterin lavalla.
On mielenkiintoista nähdä, miten esitys kestää aikaa. Näyttelijöiden pitää alkaa harjoitella uutta näytelmää ja tätä, varsin intensiivistä juttua pitäisi vetää illalla esityksinä. On vaara, että esimerkiksi jotkut kohtaukset alkavat pitkittyä. Meillähän ei ole olemassa ensi-illankaan jälkeen mitään tekstiä, josta voisimme mennä tarkastamaan, kuinka homman pitäisi sujua.
Mutta jos homma pelaa vielä puolen vuoden päästä, niin mikä estäisi metodin siirtämistä sellaisenaan muihin teattereihin.
Tulisi toisia Koivuja, sputnikeja ja tähtiä. Mutta Lappeenrantaan jäisi aina omansa.
MIKA STRANDÉN
Kuvateksti
Koivu, sputnik ja tähti ei ole Pirkko Saision produktio vaan Pirkko Saision, Anni Ojasen ja Lappeenrannan kaupunginteatterin työryhmän produktio. 14. syyskuuta ensi-iltansa saava näytelmä on syntynyt luottamuksellisesta ilmapiiristä, ei paperille kirjoitetuista sanoista.