LIISA KUKKOLA
LAPPEENRANTA. Petter Sairasen naali kulkee pitkän matkan. Se lähtee matkalle Neuvostoliiton alkuaikojen pakkokollektivoinneista ja päätyy tähän päivään. Matkalla se kohtaa meren myrskyt ja 1900-luvun historian kaikessa karmeudessaan. Mutta myös perheen antaman turvan ja ankaran tundran tuottaman elämän.
Vähistä eikä vähäisistä aineksista ole Sairasen uusin, juuri ilmestynyt romaani Naali kulki tundran halki koottu.
– Onhan se monen asian ja historian kiteytymä, mutta kun minä haluan kirjoittaa kirjan, jolla on painoarvoa.
– Olen lukenut tämän syksyn kirjoja, ja aika moni niistä on sisällöltään aivan höttöä. Minä en halua sellaisia lukea enkä ainakaan itse sellaista kirjoittaa, Petter Sairanen sanoo.
Sairanen kirjoitti kirjaansa vuosia. Se on monen fundeeraamisen tulos.
– Ei toisesta maailmansodasta, perheestä, kommunismista tai fasismista voi kirjoittaa noin vain. Pitää kypsytellä, haastaa itsensä pohtimaan ja tajuamaan asioita.
– Vaadin itseltäni kirjoittaessa paljon ja vaadin myös lukijalta. Se tosin tuntuu nykyisin olevan rikos, kaikkien pitäisi vaan kirjoittaa yhdentekevää tv-sarjadialogia. Minusta sellainen ei ole painokoneen käynnistämisen arvoista, Petter Sairanen sanoo.
Kirjan näyttämönä on melkein koko maailma, jossa pienen pieni, kaikkialla samanlaisista aineksista koottu ihminen yrittää elää.
– Yritän ymmärtää historiaa kokonaisuuksina ja kuljettaa ihmistä valintoineen niissä.
Vavahduttavassa alussa Sairanen kirjoittaa tundralla elävistä ihmisistä, jotka eivät länsimaisessa mielessä käy töissä vaan elävät elämäänsä yhtensä kokonaisuutena ja kuuntelevat kaikessa luonnon antamaa suuntaa. Kunnes kommunismi tulee ja kertoo nenetseille heidän tapansa kestää ankaria olosuhteita olevan täysin väärä ja perustuvan väärille argumenteille.
Sairanen avaa tekstissään järjettömyyden, joka politisoi ja hajotti paimentolaisten perusyksikön perheen ja teki poroista tuottavaa työtä. Kenelläkään porvaripaimentolaisella ei saanut olla edes omaa pyhää poroa.
– Ihminen on ihan samanlainen elää hän sitten tundralla tai New Yorkissa. Hänellä on kummassakin paikassa yhtä hyvät mahdollisuudet saavuttaa taivaansa.
– En minä ole vaatimassa ihmisten paluuta luontoon. Se mistä elämässä loppujen lopuksi on kyse: rakkaudesta ja ystävistä sekä jonkinlaisesta turvasta – ne voivat löytyä niin kodasta, talosta kuin kartanostakin. Vaikka Putin tuskin Kremlissä on onnellinen, hänellä on liikaa kaikkea valtaa ja pelkoa sen menettämisestä, Sairanen sanoo.
Pohjoinen luonto kiinnostaa Sairasta, ja hän on huolissaan paimentolaiskansojen surkeasta kohtalosta.
– Koko ajan tulee lisää uutisia siitä, kuinka Venäjä tuhoaa aluetta aivan tietoisesti ja murskaa alkuperäisten kansojen identiteettiä kieltä myöten.
– Ensin toisilta ryövättyä maata käytetään rakettien maalialueena ja tehdään ydinkokeita. Kun öljyä löytyy, alueesta tulee taloudellisesti tärkeä. Mutta alkuperäisiä kansoja ei arvosteta eikä kunnioiteta. Millä muulla valtiolla kuin Venäjällä on maailmassa enää siirtomaa-alueita, Petter Sairanen kysyy.
Tundralta Sairanen kuljettaa tarinansa päähenkilön pienen pojan, murtumaisillaan olevan Aivanin Tanskaan – totta kai purjeveneellä, koska vesillä oleminen on Sairaselle itselleen tärkeää.
Mutta koska kysymyksessä on Petter Sairanen, mikään ei ole vain asioiden kirjaamista ylös faktisina tapahtumina tai juonenkäänteitä. Kaikessa on mukana pohtimista, asioiden kääntelyä niin kauan että siitä syntyy jo filosofiaa.
Navigointi on muodostunut tosiasioista ja olosuhteet ovat muovanneet välineet siihen, mutta ilman suhdetta kotiin navigointia ei olisi keksitty. (…) Ilman tätä suhdetta navigointi menettäisi merkityksensä. Ilman tätä suhdetta laivan miehistö laivoineen menehtyisi vihamielisen meren äärettömyydessä ja vajoaisi, kuten kirjallisuus, joka ei viittaa itsensä yli.
– Yritän olla selittelemättä ja psykologisoimatta kun kirjoitan. Itseltäni jäävät näihin sortuvat kirjat lukematta. Haluan että rivien väliin jää niin paljon, että lukija itse voi täydentää ne, Petter Sairanen sanoo.
Aivanista tulee Britan ja Sørenin poika, joka tapaa Ainonsa ja saa tämän kanssa Suzannen. Suzanne saa pojan, joka nimetään Sørenin mukaan, koska ilman Søreniä ei heistä olisi ketään olemassa, vaikkei Søren Aivanin biologinen isä olekaan.
– Tykkään kovasti Sørenistä, hän on hieno ja korkeamoraalinen mies. Ihan harmittaa, kun tämän piti kuolla Rotterdamin pommituksessa.
– Halusin kirjoittaa toisesta maailmansodasta, koska minulla on siitä näkemys ja halusin saada sen julki.
Sairasen mielestä Eurooppa on väkivallan luvattu manner. Euroopan kovasti mollaama Yhdysvallat ei ole hänen mielestään pääsyt lähellekään omaa mannertamme mitä tulee väkivaltaan ja sodan lietsomiin kauheuksiin.
– Ei Yhdysvalloissa ole koskaan ollut esimerkiksi keskitysleirejä.
– Liittoutuneita muistetaan mollata saksalaisten siviilikohteiden pommituksesta, mutta kyllä saksalaiset aloittivat sen aivan itse pommittamalla näytöstyyliin Rotterdamin, Sairanen muistuttaa.
Naali kulki tundran halki koostuu kahdeksasta vihosta. Seitsemännessä toinen Søren palaa tässä päivässä sinne, mistä hänen isoisänsä oli aikoinaan lähtenyt: pohjoiseen, Jamaliin.
– Viimeinen vihko kokoaa kaiken yhteen ja on tavallaan ylistys taiteelle.
– Taide, kuten kirjallisuus pystyy luomaan kokonaisia omia maailmoja, minkä vuoksi kirjallisuus on niin hienoa. Yhteiskunta ilman taidetta on tyhjä, mutta ei sitä edes haluta huomata yhteiskunnassa joka kehittää yhä nopeammin kulkevia junia mukamas helpottamaan kiirettä. Nopeissa junissa kaikilla on vaan entistä kiireempää, mutta ei sitä kukaan ehdi huomata, Sairanen sanoo.
PEKKA HÖLKKI
Kuvateksti
Petter Sairanen vaihtoi kustantajaa Art Housesta Werner Söderströmille. Suurella kustantajalla on hänen mielestään paremmat paukut esimerkiksi markkinoida kirjaa.