LIISA KUKKOLA
Koko perheen näytelmästä ei pahimmillaan saa irti omaansa sen enempää lapset kuin aikuisetkaan. Jokaiselle jotakin -metodi on useimmiten hirvittävän vaikea toteuttaa.
Kirjailija Esko-Pekka Tiitisen maailmankuvan mukaan lapset ja aikuiset elävät yhdessä ja samassa maailmassa, mutta katsovat sitä eri vinkkelistä.
Teoria toimii myös käytännössä: Lappeenrannan kaupunginteatterissa ensi-iltansa saanut Voi vallatonta on sekä aikuisten että lasten oikeasti hyvä näytelmä. Sen tasoissa on pongattavaa niin populaarikulttuuridiggailijalle, pohdittavaa valta-analyytikolle kuin elämyksellistä koettavaa lapsille, joiden maailma pysähtyy joka kerta tähän ja nyt kun he näkevät eläimen.
Voi vallatonta on suoraa jatkumoa suomalaisille eläinkansansaduille: on viisas karhu, ovelan katala kettu ja kovasti pomppiva jänis. Mutta myös tyhmän opportunistinen orava ja pahalta haiseva duunari-metsäsika. Yhdessä viisikko saa aikaan mukavan rymellyksen perinnettä ja nykyaikaa sekä opettavaisen tarinan asioista, joita joskus ennen muinoin kutsuttiin solidaarisuudeksi ja lähimmäisestä välittämiseksi. Nykyisin sekin on todennäköisesti verkottumista.
Kertomus lomalle lähtevästä metsän kuninkaasta eli karhusta on vain ajankohtaistanut niissä melkein 20 vuodessa, joina se on ollut olemassa. Tiitinen kirjoitti satukirjan Voi vallatonta vuonna 1987 ja sai siitä Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1988.
Lomalle lähtevä karhu on selvästikin kypsynyt vaativaan 24/7-hommaansa ja saisi lääkäriltä koska tahansa lähetteen burn out -saikulle. Kuninkaan aseman itselleen viekkaudella ja vääryydellä anastanut kettu on kuin kuka tahansa nykypäivän optiojohtajista tai muuten vaan rikkaista, jotka ahnehtivat itselleen vaikka pienen maalaiskunnan viimeiset energia-avustukset. Kettu laittaa köyhät kyykkyyn ja taputtaa sen jälkeen olalle, että tämä on vain niiden omaksi parhaakseen.
Voisiko teksti enää paremmin nykymenoa kuvata.
Lappeenrannan toteutus näytelmästä on lavasteiden ja valaistuksen osalta kaunista tyylittelyä. Sama metsä muuntuu vuodenaikojen mukaan mukavan lämpimästä hyytävän kylmäksi.
Eläimet on karvoitettu vanhan faabeliperinteen ja humoristisen realismin risteytymiksi. Jäniksen ja oravan naama on maalattu niin kuin jäniksen ja oravan naama maalataan, mutta vemmelsäären vaaleanpunaiset toppahaalarit ovat enemmänkin Fakta homma -osastoa.
Sama kahden tyylilajin kohtaaminen kulkee läpi linjan. Näyttelijät ovat (varmaankin) lasten silmissä niitä ihania karvapalleroita, joita kuvakirjoistakin löytyy mutta aikuisten verkkokalvoille ne piirtyvät television sketsien kautta. Näyttelijät naksuttavat, loikkivat, koikkelehtivat, murisevat, sätkivät, lipovat, örisevät ja ovat kauttaaltaan niin fyysisiä että katsojalle tulee hiki. Ei kauhusta vaan pelkästä katsomisesta.
Majanlahden ja näyttelijöiden valitsema linja pysyy vielä perusteltuna ratkaisuna, mutta kaukana ei ole ylimeneminenkään. Se on ammattitaitoa, jolla homma pidetään rajan tällä, paremmalla puolella.
Lappeenrannan Voi vallattomaan on lisätty musiikkia. Kaj Chydeniuksen säveltämät laulut tekevät näytelmään leppoisia suvantokohtia. Ohjaaja Antti Majanlahden koreografiat ovat kuin suomalainen ruoka parhaimmillaan: yksinkertaisista raaka-aineista tehty. Ei temppuilua vaan suoraa toimintaa.
Harvasta näytelmästä voi sanoa että se on herttainen ja humoristinen. Voi vallattomasta voi.
Sitä katsoessaan on ylpeä kaikesta siitä mitä suomalaisesta metsästä ja mielestä parhaimmillaan löytää. Ylikansallisissa, globaaleissa disney-tuotannoissa häviää kaikki tuollainen, reipas luomumeininki.
ARI NAKARI
Kuvateksti
Anne Niilola loistaa oravana – taas kerran – mutta huonommiksi eivät jää muutkaan eläimet eli Liisa Vuori jänönä, Heikki Pirhonen villisikana, Mari Pöytälaakso kettuna ja Seppo Kaisanlahti karhuna.