SARI PULLINEN
Onnittelut Lappeenrannan kaupunginteatterille onnistuneesta näytelmävalinnasta ja esityksestä. Alun pienen ja asiaan kuuluvan ensi-iltahapuilun jälkeen Olga otti yleisön haltuunsa niin, että intensiivisimmillään katsomo tuntui pidättelevän hengitystään.
Olgan, sivistyneen vanhan rouvan, rooli oli Marja-Liisa Ketolalle kuin tehty. Erityisen hienoa latausta Ketola sai kohtaukseen, jossa Olga kertoi kaikesta siitä, mitä on elämänsä aikana nähnyt.
Jarno Kolehmainen etsi alkumetreillä hieman rytmiään, mutta asettui nopeasti Rundiksen nahkoihin. Ja kun hän kerran oli rytmiin päässyt, se olikin nautittavaa. Kolehmaisen tanssahtelut kohtauksessa, jossa Olgan ja Rundiksen suhde on lämmennyt kiintymykseksi, olivat loirimaisen humoristisia.
Nuorukaisen kärsimys tuli iholle – oman ihoni se nosti kananlihalle. Rundis itki Olgalle, että haluaisi olla jo vanha, sillä silloin hän olisi saanut olla rauhassa. Olen kuullut tämän saman ajatuksen elävässä elämässä nuorelta, epätoivoiselta ihmiseltä.
Niin vakavia asioita kuin näytelmä käsitteleekin – maailman muuttumista, sitoutumiskammoa, välinpitämättömyyttä luonnosta, historiasta ja sivistyksestä sekä ihmisen piittaamattomuutta toisesta ihmisestä – naurussa oli pitelemistä.
Päähenkilöt Olga ja Rundis olivat oikeita ihmisiä heikkouksineen ja vahvuuksineen, mutta sivurooleista oli tehty kovin karikatyyrimäisiä, ehkä jo tekstissä.
Liisa Vuori oli poliisina litteä hahmo, Rundiksen naisystävänä Ellana jo täyteläisempi. Jäin miettimään, miksi hänen esittämästään postimiehestä piti tehdä mies. Mutta kenties tekoviiksikomiikkaa tarvittiin ristivalottamaan sitä tragiikkaa, jota Olgan tyttären kirje merkitsee Olgalle: tytär haluaa äitinsä vanhainkotiin.
Aki Raiskio oli ihanan niljainen violetteine paitoineen ja sliipattuine kampauksineen. Juha Turunen toi kunnanjohtaja Savolaisesta puhtaasti esiin sen itsekkään puolen. Sen, joka sanoo, etteivät toisten ihmisten ongelmat ole hänen ongelmiaan.
Vaikka vanhan naisen ja nuoren miehen romanssi ei olekaan ehkä tavanomaisin mahdollinen, ei Olgan ja Rundiksen tarina ole epäuskottava. Nämä kaksi eri maailmassa syntynyttä mutta samankaltaisiksi kasvanutta tuntevat koko ajan olevansa väärässä ajassa.
Parivaljakon keskinäisestä pottuilusta kasvaa yhteisymmärrys, jonka he myöntävät itselleenkin antautuessaan tangoon. Suhteen kipeys lataa loppukohtauksen täyteen merkitystä. Olga lojuu sohvallaan kuin maalausten kaunottaret, ei syöden rypäleitä, mutta kirsikoita kuitenkin, Rundiksen hänelle joululahjaksi antamia.
Parhaiten ohjaaja Teija Hyvärinen käytti pitkänomaista näyttämöä ulkokohtauksissa, kuten öisellä linturetkellä, tai jouluyön matkalla Olgan kotipaikalle.
Mainitut kohtaukset olivat näytelmässä juuri niitä tiivistunnelmaisimpia. Jouluyönä kahdelle toisistaan välittävälle kulkijalle ei ollut sijaa naapuritalossa. Se herkkyys, jolla Olga ja Rundis antoivat toisilleen joululahjat, teki lompakosta kultaa ja suklaakirsikoista mirhamia.
Laura Ruohosen tekstissä on paljon viisautta. Olgan sanoo, että elämässä pitää käyttää kristallit säpäleiksi ja tanssia parketit puhki, sillä maailman ei saa antaa muuttua rumaksi. Rundis väittää asian olevan täysin päinvastoin. On totuttava siihen, millainen maailma on.
Kenen tämä aika oikein on, kun kaikki tuntevat olevansa siinä eksyksissä?
Kuvateksti
Rundikselta (Jarno Kolehmainen) sanoo Olgalle (Marja-Liisa Ketola): ”Sä oot merkkipaalu mun elämässä.”
Kuva: ARI NAKARI