MATTI SAARELA
Se on se upea tunne. Ihmisen joka näkee lentounia, kannattaa ehdottomasti ainakin kerran kokeilla hyppäämistä laskuvarjolla.
Syöksyessään kohti alla siintävää maata parin sadan kilometrin tuntivauhdilla, ihminen elää kaikki aistit avoinna, täysillä ja ilman pelkoa.
Ei siis ihme, että laskuvarjourheilijat ovat Suomessa kuin yhtä suurta perhettä.
Etelä-Karjalan perinteikäs laskuvarjokerho muutti nimensä kymmenkunta vuota sitten Skydive Karjalaksi. Kansainvälinen nimi kertoo, että hyppääjät eivät ole yhtä suurta perhettä vain Suomessa, vaan laskuvarjourheilijoiden suuri boogie-suku elää ja voi hyvin joka puolella maailmaa.
Rajavartija Kati Nieminen aloitti hyppäämisen viime keväänä.
– No ei tämä nyt ihan suoranaisesti kuulu rajavartijan työhön, mutta on meistä muutama eksynyt tämän lajin pariin. Tämä on hieno harrastus, Nieminen kertoo.
Harva lähtee hyppäämään laskuvarjolla hetken mielijohteesta. Kysymys on kuitenkin urheilulajista, jossa lajin harrastajalta vaaditaan kanttia, itsensä ylittämistä.
– Olin miettinyt jo useamman vuoden, että pitäisi mennä kursseille. Olin viime kesänä täällä Rajakoulussa kurssilla ja kerhon ihmiset tulivat kertomaan toiminnastaan ja alkavasta kurssista, Nieminen vastaa kysymykseen, miksi hän aloitti moisen harrastuksen.
– Sen jälkeen asiaa ei tarvinnut enää montaa kertaa miettiä. Lähdin peruskurssille mukaan ja täällä sitä ollaan vieläkin.
TILASTOJEN valossa laskuvarjourheilu ei ole mikään extreme-laji. Vakavia onnettomuuksia sattuu hyvin harvoin.
Rohkeutta laji tietenkin vaatii.
– Meidän kurssin ensimmäiselle oppitunnille tuli 13 oppilasta. Meistä seitsemän myös hyppäsi ja kaksi meistä hyppää edelleen, Nieminen kertoo.
– Varmaan loput kurssilaisista kävivät katsomassa, mikä on tämän homman nimi ja kokemuksestaan viisastuneita päättivät pysyä jatkossa turvallisesti maan kamaralla, Nieminen naurahtaa.
Jokaiselle lajin aloittajalle koittaa totuudenhetki siinä vaiheessa, kun kerhon Cessna on nostanut heidät noin kilometrin korkeuteen ja koneen sivussa oleva liukuovi kiskaistaan auki. Kaukopään tehtaiden mahtava savupiippu näyttää tuosta korkeudesta alas katsottuna maahan pystyyn tökätyltä tikulta.
– Ketään meistä, jotka lähdimme tekemään ensimmäistä hyppyämme, ei tarvinnut tuoda lentokoneella takaisin alas. Kaikki jotka kiipesivät koneeseen, myös hyppäsivät, Nieminen kertoo ensimmäisestä hypystään.
ENSIMMÄINEN hyppy tietenkin jännitti kovasti.
– Tottakai se jännitti aivan älyttömästi. Sitä mahtavampi oli se voittajan olo kun pääsi takaisin alas. Sitä hyppi tuolla kentällä tasajalkaa ja nauroi, Nieminen kertoo kokemastaan.
Pieniä kolhuja vauhdikkaassa lajissa tulee.
– Mitään vakavaa ei ole sattunut. Viime syksynä meillä oli täällä Immolassa omat kisat ja kolautin kerran käteni, kun ajauduin laskussa kentän ulkopuolelle.
HYPPÄÄJÄT puhuvat itse laskuvarjourheilusta, ja kilpailuhenkistä, tavoitteellista urheilua hyppääminen nimenomaan on sen jälkeen, kun lajin perustekniikka on opittu.
Laskuvarjourheilu on samanlainen älylaji kuin esimerkiksi purjehdus. Lajin vaativuutta tietenkin lisää se, että hyppääjä liikkuu kolmiulotteisessa maailmassa.
Esimerkiksi lajin klassikoihin kuluvassa tarkkuushypyssä Skydive Karjalan yli 30 vuotta hypännyt lajin veteraani Pekka Kivinen pystyy laittamaan vielä lujasti kampoihin nuoremmilleen kokemuksensa avulla.
Nieminen on innostunut kuviohypyistä.
– Minä olen kuvioihmisiä. En vielä treenaa missään joukkueessa, kun hyppyjä on vielä sen verran vähän pohjalla, hän kertoo.
Skydive Karjalan hyppykursseista ja muusta toiminnasta löytyy tietoa kerhon verkkosivuilta www.skydivekarjala.fi. Kerhon seuraava hyppykurssia alkaa ensi sunnuntaina 6. toukokuuta.
Kuvateksti
Rajavartija Kati Nieminen työskentelee Vaalimaan raja-asemalla. Vapaa-ajat kuluvat ilmojen teillä. Viime keväänä hyppäämisen aloittaneen Niemisen hyppypäiväkirjaan on kertynyt merkinnät jo yli 70 hypystä.
Kuva: MARLEENA LIIKKANEN