ANSSI KEMPPINEN
RAUTJÄRVI. Laatokan lohi pääsee nykyään sujuvasti rajan yli Suomeen. Vuonna 1997 Hiitolanjoesta Suomen ja Venäjän rajakohdasta poistettiin vedenalainen rauta-aita. Huonokuntoinen aita ei kuulemma edes silloin pidätellyt kaikkia kaloja.
Muutaman sadan metrin päässä rajasta Laatokasta nousevia lohia odottavat kalastajat. Lohia ja järvitaimenia voi kalastaa rajavyöhykkeen reunasta sadan metrin päähän Kangaskosken voimalaa.
Täällä joki on paikoin kymmenenkin metriä leveä ja vesi virtaa pyörteisenä Venäjälle päin. Kalastajat tahtovat kadota paikoin tiheään rantapusikkoon. Parhaiten heidät näkee vain virvelien heilahduksista.
Hiitolanjoen kalat läpikotaisin tunteva tutkija Matti Vaittinen sanoo, että lohien ja taimenien tämän vuoden nousu ylös on vasta alkanut. Joka kesä kymmeniä neljästä kuuteen kiloisia lohia päätyy saaliiksi.
– Minun ennätykseni on kahdeksan kiloinen.
Rannalta tavattu kalastaja sanoo saaneensa vain haukia. Paikallinen kalastaja taas kertoo, että viikonkin saa toisinaan kalastaa saamatta mitään.
Kalastajat ovat toisinaan salaperäistä väkeä. Ulkopuolisille ei välttämättä kerrota totuutta, eikä ainakaan ottipaikkoja tai ottavia vieheitä.
Laatokan lohen matka päättyy viimeistään Kangaskosken voimalaan. Jotkut eväkkäät tosin pääsevät tutkijoiden tai paikallisten talkookalastajien mukana Uudensillankoskelle.
Kangaskoskella on Suomen puolen ensimmäinen voimala. Voimalan läpi syöksyvä vesi kohisee, ja turbiinit vinkuvat.
Viereisestä talosta neuvotaan käymään Matti Myllyksellä, joka on asunut jokirannassa 60 vuotta. Miehen koti löytyy peltovainioiden reunasta noin kilometrin verran jokea ylöspäin.
– Isä toi perheemme tähän sodan jälkeen. Silloin täällä oli vain pari hehtaaria peltoa, sanoo Myllys.
Ilmassa tuoksuu vasta kaadettu heinä, sillä vuokramies on aloittanut rehun korjuun.
Myllyksen isoisä asusti saman joen varrella Änkilänsalolla, joka sijaitsi silloin kuusi kilometriä nykyisestä valtakunnanrajasta jokea alaspäin.
Kävelemme talolta alas jokirantaan. Joki uppoaa muutaman metrin korkuisten törmien alle. On hiljaista.
Myllys kertoo, että 60-luvulla vesi oli niin sameaa, ettei 30 sentin syvyydestä nähnyt pohjaa. Välillä pintaan pullahti haisevia puuhiokelauttoja. Nyt pohja näkyy neljänkin metrin läpi.
– Laadusta en tiedä, sillä ainakin hauissa on liian paljon elohopeaa.
Tällä kohtaa saa ahvenia, särkiä, haukia ja lahnoja. On kuulemma saatu kyllä isoja taimeniakin.
– Kun saisivat ne kalatiet, niin se olisi kaikille hyödyksi.
Nousemme Myllyksen irrotettavaan laituriin, johon hän on pannut perämoottorin. Laituri puskee hitaasti kohtuulliseen vastavirtaan.
Joskus muinoin joen yli on menty talvella jopa traktorilla.
– Varovainen on oltava, sillä virtakohdista joki ei jäädy joka talvi edes kävelyn kestäväksi.
Myllys on käynyt laituriveneellä kalalla Lahnasen suvannolla asti, mutta se ottaa aikaa. Me kaarramme kotirantaan.
– Tuolla ylempänä on kohta, jossa puut kaartuvat rannoilta joen päälle. Tuntuu kuin olisi sademetsässä.
Lahnanen on leveä jokikohta. Rannan lintutornista voi nähdä majavia ja suohaukkoja. Rantapusikossa syöksähtelevät valkoiset linnut taitavat kuitenkin olla lokkeja toteaa Haukiputaalta tullut Arja Tahkola.
– Rakastan tällaisia paikkoja. Mieluummin täällä luonnossa liikkuu kuin tuolla kirkonkylällä.
Tahkola on tullut kiertelemään Hiitolanjoen maisemapolkua sillä aikaa, kun mies käväisee Simpeleen tehtaalla.
– Ei tämä ihan niin jylhää ole kuin Kuusamossa, mutta ehkä vähäsen sitä.
Lintutorni on pistopolun päässä Lahnasen ja Ritakosken voimaloiden maisemapolusta. Polku tekee ympyrän ja kiertää molemmin puolin rantoja. Yli pääsee patosiltoja pitkin.
Maisemapolun hienoimmalla näköalapaikalla istuvat Sodankylästä tulleet äiti Tiina sekä tyttäret Miia ja Paula Korva. Meneillään on mehu- ja keksitauko.
Korvat ovat käymässä Änkilässä mummola-ukkolassa. Luontopolun kierto kuuluu jokaisen kesän ohjelmaan.
– Kyllä jaksaa kiertää, sanoo Miia Korva.
Tiina Korvan mukaan joen ylitykset voimaloiden kohdalla ovat lasten mielestä kaikkein jännittävintä, ja keksitauko hauskinta.
Näköalapaikalta on muutaman minuutin kävely Ritakosken voimalalle. Täällä kuulee jo Kuutostien metelin ja välillä vierestä sujahtavan junan ujelluksen.
Ritakoskelta on kilometrin verran Uudensillankoskelle, jota melkein reunustaa jo tiet. Hiitolanjoen alkupiste on sitten enää kilometrin päässä Juvankoskelle.
Juvankoskella oli ennen upea putous, mutta nykyään vesivoima on sielläkin valjastettu. M-Realin Juvankosken voimala sijaitsee tehdasalueella.
Tänne asti Laatokan lohi nousisi itsekseen, jos kalatiet saataisiin alapuolen voimaloiden viereen.
Pekka Hölkki
Kuvatekstit
Miia, Paula ja Tiina Korva pitävät taukoa maisemapolulla.
Arja Tahkola nousee maisemapolun portaita Lahnasen ja Ritakosken välillä.
Matti Myllyksen mukaan Hiitolanjoen vedenpinta ei nykyään vaihtele läheskään niin voimakkaasti kuin takavuosina.
Joutsenosta tullut kalastaja luottaa Kangaskosken alla lippaan.
Lahnasenkosken kuiva uoma.
Taustalla olevan Ritakosken voimalan ja Lahnasenkosken välillä joki on leveä allas.
Kangaskosken voimalan suvannolta on enää parisen kilometriä valtakunnanrajalle.
Hiitolanjoki
Käytetään myös Kokkolanjoki-nimitystä
Saa vetensä Simpelejärvestä ja Silamusjoen yläpuolisistä vesistöistä.
Laskee Laatokkaan.
53 kilometriä pitkä, josta Suomen puolella kahdeksan kilometriä.
www.hiitolanjoki.fi