LIISA KUKKOLA
LAPPEENRANTA. 1980-luvulla Jari Juutinen kuunteli Oulun kaupunginteatterissa illasta toiseen natsi Adolf Eichmannin puheita. Itäsaksalainen Veli Eichmann -näytelmä alkoi kuitenkin puuduttaa nuorta miestä ennakkoon arvattavalla menollaan.
– Se toisti kaiken sellaisena kuin on aina totuttu kuulemaan: että Eichmann oli suuri natsirikollinen, juutalaisten holokaustin pääarkkitehti ja kuoleman asiamies. Ei Eichmann tietenkään syytön ollut – hän oli juutalaisten kuljetusten pääsuunnittelija, mutta kuitenkin mitätön everstiluutnantti, joka ei koskaan edes tavannut Hitleriä, Juutinen sanoo.
Eichmannin oikeudenkäynti Jerusalemissa vuonna 1961 ei ollut oikeudenkäynti sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen tuomio oli etukäteen selvä, eikä kukaan oikeasti halunnut kuulla, mitä Eichmannilla oli sanottavanaan.
– Tästäkin syystä Eichmann on mielenkiintoinen: hän on klassinen syntipukki. Lyödään yksi ristille, ja me muut pääsemme taivaaseen, Juutinen sanoo.
Natsien rikokset ihmiskuntaa vastaan ovat suuruudessaan käsittämättömät. Mutta se ei yksistään Juutisen mielestä riitä syyksi ottaa heidät näytelmän aiheeksi 2000-luvulla. Pitää löytää leikkaus tähän päivään, tähän aikaan.
– Minua alkoi jo silloin Oulussa kiinnostaa, mitä jos Eichmann ei oikeudenkäynnissään valehdellutkaan. Mitä jos hän puhuikin totta? Mitä jos Eichmannia katsoisi ja kuulisi ihan toisesta näkökulmasta?
Saksalainen filosofi ja politiikan teoreetikko Hannah Arednt oli seurannut Eichmannin lähes vuoden kestäneen oikeudenkäynnin alusta loppuun ja kirjoitti näkemästään kuuluisaksi tulleen Raportin pahan arkipäiväisyydestä.
– Ei Eichmann ollut keksinyt Zyklon B:tä eikä hän ollut mitenkään muutenkaan niin myyttinen hahmo kuin hänestä on vuosien mittaan kasvanut. Hän oli yksi monista, ihan tavallinen kaveri, joka oli hyvä organisoimaan, mutta joka ei elämässään saanut oikein mitään aikaan, Juutinen sanoo.
Juuri se tavallisuus Eichmannissa onkin Juutisen mielestä mielenkiintoista. Eichmann toimi niin kuin miljoonat muutkin saksalaiset 1930-luvulla ja liittyi natsipuolueeseen 1932. Puolue oli palauttanut Saksan kunnian, antanut työtä ja vaurastuttanut Saksaa.
– Historiaa katsotaan liian usein lopputuloksesta käsin eikä siitä ajasta ja tilanteesta, jossa se tapahtuu. Olisiko Eichmann liittynyt natseihin, jos häneltä olisi kysytty vuonna 1932, haluatko olla mukana tuhoamassa kuutta miljoonaa juutalaista kamalilla tavoilla ja olla osa liikettä, joka pystyttää kuoleman tehtaat?
Pahuus ei poistunut maailmasta, vaikka natsirikolliset tuomittiinkin. Kaikkia ei tietenkään vangittu ja tuotu oikeuden eteen, ja osa tuomituistakin päästettiin takaisin yhteiskuntaan melko lyhyen rangaistuksen jälkeen.
– Pahuus ei poistu yhdestäkään ihmisestä sillä, että se ulkoistetaan muihin – ei edes natseihin. Jokainen voi miettiä, mitä itse olisi tehnyt natsiajan Saksassa. Olisiko ollut vastustamassa laillisesti valittua hallintoa oman henkensä uhalla vai olla mukana ja sulkenut silmänsä siltä, mitä ympärillä tapahtui.
Keskitysleirejä vapauttamassa olleet jenkit raivosivat saksalaisille siitä, että nämä väittivät olleensa täysin tietämättömiä leireistä.
– Mitähän me sanomme parinkymmenen vuoden päästä, jos päätetään järjestää ilmastonmuutosoikeudenkäynti. Mitä me kaikki tavalliset ihmiset vastaamme, jos kysytään, mitä teit vastustaaksesi ilmastonmuutosta. Ei kai silloinkaan auta vedota, ettemme me tienneet. Kyllä me kaikki tiedämme, mutta emme silti tee mitään.
– Moraali joustaa juuri siinä kohdassa, kun ostaa halvan kaukana tehdyn vaatteen vaikka varmasti tietää, missä oloissa se on tehty, tai vitosen nahkahanskat tai kännykän 29 eurolla. Emme halua luopua mistään muttemme myöskään tietää, mitä meille halvat tavarat tarkoittavat muiden ihmisten elämälle.
– Jos pysähtyisimme miettimään, ristiriita sisällämme kasvaisi liian suureksi, ja se pitäisi ratkaista jollain tavalla. Pitäisi ryhtyä toimimaan. Niin se on, että tieto lisää tuskaa, Juutinen pohtii.
Kirja kerrallaan -kustannusyhtiö julkaisee Jari Juutisen Minä olen Adolf Eichmann -näytelmän kirjana tammikuussa 2009.
KUVATEKSTI
TUULI TRUHPONEN
Jari Juutisen näytelmä Minä olen Adolf Eichmann on saanut lisää ajankohtaisuutta ja suomalaisväriä tänä vuonna käydystä erillissota vai ei -keskustelusta. Vain suomalaiset ovat kuvitelleet käyneensä erillissotaa, muun maailman kartoissa Suomi oli merkitty toisen maailmansodan aikana samoilla väreillä kuin Saksa.