SARI PULLINEN
IMATRA. Aina joku eksyy -näytelmän alkukohtauksessa Ulla-Maija Järnstedt istuu sairaalasängyssä vaaleanpunainen paita päällään ja katsoo yleisöä. Hänestä on ihanaa viedä katsojat ikään kuin matkalle Vehmasen perheen kanssa.
Ajattelen, että voi teitä, ette vielä tiedä, mihin olette tulleet, Teatteri Imatran näyttelijä kertoo.
Hanna on näytelmässä muistihäiriöinen vanhus, mutta myös anorakkitakkinen tyttö, jolla on valoisat ja luottavaiset kasvot. Hän on myös Ripalle vihreissä froteeshortseissa keimaileva neito sekä nuori vaimo tyrmäävässä haalariasussaan.
Kaikkiin Hannan elämänvaiheisiin Järnstedt sytyttää omanlaisensa hehkun. Se tapahtuu käyttämällä lähestulkoon kaikki uran aikana opitut taidot. Uuttakin hän kertoo oppineensa.
Järnstedt tekee oikeastaan kaksi roolia, sillä Hannan rooli on kirjoitettu kahdelle näyttelijälle. Muuntuminen nuoresta vanhaksi ja takaisin nuoreksi vaatii aitoa läsnäoloa mutta myös hyvää tekniikkaa. Muutos tehdään ryhdillä, rytmillä ja koko olemuksen muutoksilla. Järnstedt sanoo työskentelevänsä äärirajoillaan ja nauttivansa siitä.
Kengät ovat tärkeät. Kun saan roolikengät jalkaan, hahmo alkaa muotoutua. Olen kyllä siviilissäkin kenkäfriikki, hän nauraa.
Hannana on sekä henkisesti sekä fyysisesti raskasta olla, mutta samalla rooli on rakas ja mielenkiintoinen. Kun Hannasta tulee esityksen jälkeen taas Ulla-Maija, kestää jonkin aikaa rauhoittua. Siihen tarvitaan muutamat Emmerdalet.
Rankkuus tulee omien tunnekokemusten penkomisesta. Se vie voimia, mutta apuna ovat turvallinen työyhteisö ja taitava ohjaaja.
Järnstedtin mielestä rooliin on rakastuttava, jotta sen tuntisi omakseen. Hannaan hän rakastui.
Ymmärrän sitä ihmistä niin hurjasti. Tämä koko näytelmä on niin totta.
Siitä todistaa myös palaute. Tuntemattomatkin ovat tulleet kaupassa kiittämään ja kertomaan, kuinka ovat itsekin kokeneet menetyksiä, alkoholismia, eroja.
Luulen, että tässä on osuttu teatterin juurille, tarinankerrontaan.
Paraikaa Järnstedt harjoittelee marraskuussa ensi-iltaan tulevan Elvis Presley -näytelmän Elviksen alkoholisoituneen äidin roolia. Ensi kesänä hänestä tulee Elsa Mokkola Votkaturisteihin Lappeenrannan Linnoituksen kesäteatteriin.
Votkaturistien tiputanssi humautti niin elävästi muistot mieleen. 1980-luvulla Hotelli Moskovassa Leningradissa yökerhossa ainakin tuhat ihmistä tanssi sen tahdissa. Miten me oikein mahduimme sinne niissä olkatoppauksissa? Järnstedt hekottaa.
Häntä ennen Mokkolana nähtiin Jaana Saarinen.
Saarisen Jaanaa minusta ei saa tekemälläkään. Minä tuon jotakin uutta siihen näytelmään, sillä aina tulee kipinää, kun tulee jotakin muutosta. Ensi kesän Votkaturistit ei siten ole vain entisen lämmitystä.
Kotkasta kotoisin oleva Järnstedt aloitti näyttelijänuransa Karhulan työväennäyttämön kesäteatterissa. Imatralle hän tuli 80-luvulla tekemään sijaisuuksia.
Kun ne loppuivat, pidin valtavat jäähyväisjuhlat. 1987 lähdin loppuiäkseni Kööpenhaminaan. Kahden kuukauden päästä istuin taas Buterilla. Se oli niin noloa.
Juuri nyt Järnstedtin päivät kuluvat Elviksen äitinä, illat Hannana. Siinä välillä hän saattaa käydä uimassa tai kuntosalilla.
Elviksen tarinassa Järnstedt nauttii musiikista. Hän harrastaa karaokea ja on ottanut laulutunteja.
Harrastuksiinsa hän lisää myös uuden ihmissuhteen.
Se on vasta teinivaiheessa, Järnstedt hymyilee.
Myöhemmin syksyllä Imatralle Ravintola Teatteriin on tulossa kolmas osa näytelmäsarjasta, jota kirjoittaa Henna Laitinen ja jonka Järnstedt ohjaa. Ohjaajana hän sanoo olevansa yksinvaltias.
Ohjaaminen on mielenkiintoista, mutta näyttelemistä rakastan.
KUVATEKSTI
MIKA STRANDÉN
Ulla-Maija Järnstedt tunnustaa kiinnittävänsä huomiota persoonallisuuksiin kaupungilla kulkiessaan. Toisinaan löytyy tyyppejä, jotka olisivat suoraan valmiita lavalle tuotavaksi. Mutta en minä ihmisiä kyttää, Järnstedt nauraa.