Matti Saarela
Lappeenranta. Arvid Moision pihalla kasvaa valtavan suuri raparperi. Sen kukinnot kurottavat ainakin kahden metrin korkeuteen.
Kuusi vuotta sitten Moisioiden pihamaalla kasvoi yli kolme metriä korkea auringonkukka. Siitä tehtiin vuonna 2005 juttu Etelä-Saimaaseen.
Arvidin vaimo kuoli joulukuun 13. päivänä pitkän sairauden murtamana. Pehtoorintien varressa olevalle tontille ja taloon astui vielä kolmaskin suuri – suuri yksinäisyys. Yhteistä taivalta pariskunnalle ehti kertyä yli viisi vuosikymmentä.
-Meidät vihittiin joulukuun ensimmäisenä päivänä 54 vuotta takaperin ja häät pidettiin raviradan ravitalolla. Muistan, että silloin satoi aivan valtavasti lunta, niin tiheään, etten sellaista lumisadetta ole koskaan sen jälkeen nähnyt.
Suuri raparperi muistuttaa pois menneestä puolisosta. Moision mukaan puutarhanhoito oli vaimolle rakas harrastus.
-Nyt täällä kaikki on päässyt vähän rapistumaan, Moisio sanoo ja viitta kädellään pihamaalle, jonka rikkaruohot ovat vallanneet.
Vaimo sairasti Parkinsonin tautia, hitaasti etenevää neurologista sairautta, jonka syytä ei tunneta ja johon ei ole parantavaa hoitoa.
Arvid hoiti vaimoaan ensin kotona omaishoitajana, ja kolme viimeistä yhteistä vuotta hän kävi hoivaamassa vaimoaan sairaalassa kaksi kertaa päivässä seitsemänä päivänä viikossa.
-Minä kävin hänen luonaan kaksi kertaa päivässä syöttämässä häntä, Moisio sanoo.
Moision mukaan vaimon kuolema oli odotettu ja tavallaan myös helpotus. Silti suru on ollut välillä lähes ylivoimisen raskas kantaa.
-Joulu ja sitä seurannut tammikuu olivat niin ylivoimaisen vaikeita aikoja, että monesti sitä jo mietti, kuinka tästä ylipäätään selviää ensinkään.
Alkutalven pitkinä ja yksinäisinä päivinä ja öinä Moisiolle piti seuraa televisio.
-Se on minun paras kaverini tällä hetkellä, Moisio sanoo talonsa katolla olevasta satelliittiantennista.
-Aina joku kanava lähettää jotakin ohjelmaa. Jos uni ei tule silmään, katson telkkaria.
Kesää kohti tultaessa Moisio sanoo saaneensa jälleen elämästä kiinni.
-Siitä se on lähtenyt jollakin tavalla viriämään. Minä olen jotenkin päässyt sen asian yli, mutta en varmaan vielä lopullisesti.
-Arvaamaton apu minulle on ollut tästä palvelutalosäätiön leskien kerhosta. Lapset ne minua yllyttivät lähtemään siihen mukaan, vaikka minä olin vastaan ja ajattelin, että en lähde.
-Uusiin ihmisiin tutustuminen ei ole ollut helppoa vanhana, kun se ei ollut helppoa aina nuorenakaan.
Moisio kertoo, että välit saman kadun varrella asuviin naapureihin ovat pysyneet alusta asti kohteliaan muodollisina.
-Tervehditään, kun tullaan kadulla vastaan. Mutta en ole näiden vuosien aikana käynyt kenenkään naapurin talossa sisällä.
Leskien kerhosta puhuessaan Moision äänessä on jo annos huumoria.
-Ryhmässä, jossa minä olen mukana, meitä on seitsemän naista ja kolme miestä. Tämä eläkkeellä olo on kovin naisvaltainen ala noin yleensä. Meitä miehiä pitää kuulema säännöstellä, että riittää edes joku jokaiselle ryhmälle.
Omaishoitajana ja päivittäisten sairaalakäyntiensä aikana Moisio oppi kunnioittamaan syvästi vuodeosastojen hoitajien työtä.
-Opin ihailemaan heidän työtään. Se on niin rankkaa, ettei sitä todeksi usko.
-Eikä tämä yhteiskunta arvosta sitä työtä. Ehkä sitten arvostus kohenisi, jos joku tämän yhteiskunnan päättäjistä joutuisi niihin oloihin.
Hoitajat arvostavat Moision mukaan omaisia, jotka käyvät päivittäin katsomassa läheisiään ja auttavat samalla muun muassa syöttämisessä.
-Vaikka meidän omaishoitajien työtä ei yleensä noteerata juuri miksikään, kyllä näiden palvelukotien työntekijät arvostivat meitä.
Vaimoa hoidettiin hänen viimeisinä elinvuosinaan kolmessa eri palvelukodissa. Kaikissa niissä Moisio näki sen tavattoman kiireen, jolla hoitajat joutuivat työtään tekemään. Aikaa oli vain aivan välttämättömimpään.
-Taipalsaaren sairaalassa vaimo oli kolmen hengen huoneessa ja minä pääsin seuraamaan päivittäin miten se kaikki tapahtui. Vaimo sai hyvää palvelua, kun minä olin syöttämässä, mutta niiden kahden muun potilaan ruoka oli tavallisesti ehtinyt jo täysin kylmetä, ennen kuin hoitaja kerkesi siihen huoneeseen asti.
Pariskunnalla on viisi lasta. Lapsenlapsiakin on jo toistakymmentä. Elämä on ollut täyttä.
-Vaimo oli erittäin lapsirakas ihminen. Hän työskenteli perhepäivähoitajana. Lopetti sen työn, kun ensimmäiset lapsenlapset syntyivät.
Vuodet ovat kuluneet nopeasti, mutta vielä nopeammin on muuttunut tuttu kotikaupunki.
Ensimmäisen työpaikkansa Moisio sai Riekkisen makkaratehtaalta 50-luvulla. Liha-alalla hän ehti työskennellä 15 vuotta.
-Siihen aikaan Lappeenrannassa toimi viisi makkaratehdasta. Nyt niitä ei ole enää yhtään.
Kaukaan voimalaitokselle Moisio pääsi töihin 80-luvun alussa. Sitä ennen hän teki töitä muun muassa lehdenjakajana.
-Minä olin 21 vuotta Kaukaalla. Minä en viettänyt yhtään juhannusta tai joulua perheen parissa.
Moision mukaan kolmivuorotyö sopi kuitenkin hänelle hyvin. Kaikkein mukavimpia olivat yövuorot. Hankaliksi hän koki aamuvuorot, jolloin piti ehtiä aamukuudeksi.
-Kyllä Kaukaa oli kaikista minun työpaikoistani ehdottomasti paras paikka olla töissä.
Eläkkeellä moisio on ehtinyt olla yli kymmenen vuotta.
-Minulla on ollut elämäni aikana toistakymmentä työpaikkaa täällä Lappeenrannassa. Niistä ei taida olla enää yhtäkään jäljellä.
Työpaikkojen lisäksi kaupungista ovat Moision mukaan kadonneet vähitellen myös monet tutut rakennukset. Kaiken vanhan hävittäminen tosin alkoi jo silloin, kun hän oli itse vielä nuori mies.
Erityisen merkityksellisenä rakennuksena Moision mieleen on jäänyt Satamalahden matkustajasatamassa seissyt matkustajapaviljonki, jota kutsuttiin tuttavallisesti Jaakkolan kirkoksi.
-Kaupungista tuli 50- ja 60-luvuilla sellaisten herrojen temmellysaluetta, jotka halusivat purkaa kaiken vanhan pois.
KUVATEKSTI
Matti Saarela
Arvid Moision pihalla kaikki kasvaa. Keskellä pihamaata kasvava raparperi on paisunut vuosi vuodelta suuremmaksi ja on tänä kesänä jo miehen mittainen.
Arvid Moisio
Syntynyt Voisalmen Kariniemessä 1937.
Solmi avioliiton Eevi Lyytikäisen kanssa joulukuussa 1956.
Pariskunnalla on viisi lasta, joista vanhin on syntynyt vuonna 1957 ja nuorin 1966.