Hannu Ojala
Kartelli on ruma sana.
Vastakkainasettelu on helppo. Toisella puolella on paha markkinoilla asemaansa väärinkäyttävä kapitalismi, jonka vastapelurina on pieni, viaton ja voimaton maksaja.
Meneillään olevan käräjöinnin asetelmassa asfalttifirmoja vastaan jää lähes kokonaan huomiotta veronmaksajien edustajien eli kuntapäättäjien oma toiminta, joka loi edellytykset markkinoiden jakamiselle ja hintojen vedätykselle.
Imatrakin on ollut kärsijä, mutta ei syyttä ja jälkiviisaasti ajatellen osittain omaa hölmöyttään.
Teknisen lautakunnan pöytäkirjat 90-luvun alkupuolelta avartavat näkökulmaa, joka jälkikäteen arvioiden johti neljässä vuodessa kartellihinnoitteluun.
Kaupungin päällystystöistä kilpaili kaksi tasavahvaa yritystä. Oli Lemminkäinen Oy, jolla oli asfalttiasema Imatralla. Valtatie Oy teki päällysteitä Joutsenossa.
Vuonna 1990 päällystystöiden urakan voitti Valtatie 2,45 miljoonan markan tarjouksella. Tasaisen urakkakilpailun kakkoseksi tuli Lemminkäinen 55 000 euroa kalliimmalla tarjouksella.
Seuraavanakin vuonna yhtiöiden järjestys tarjouskilpailun jälkeen oli sama, mutta hintaero oli pudonnut 18 000 euroon. Tässä vaiheessa tekninen lautakunta puuttui peliin ja käsittely jäi viikoksi pöydälle.
Esittelystä poiketen ja äänestyspäätöksellä urakat annettiin Lemminkäiselle. Lautakunnan demarijäsenet olivat vetäneet esille elinkeinopoliittisen kortin. Lemminkäisen valinta 2,3 miljoonalla markalla tarkoitti työpaikkoja imatralaisille.
Päätöksen seuraukset näkyivät seuraavana vuonna. Kaupungin päällystysohjelma oli edellisvuosien suuruinen, mutta Lemminkäisen kilpailijat olivat lyöneet jo hanskat tiskiin.
Lemminkäisen tarjous oli aikaisempien vuosien tasoa, mutta muiden kilpailijoiden pyynnöt olivat nousseet yli 40 prosenttia edellisestä vuodesta.
Syy oli yksinkertainen.
Miksi kannattaa tarjota halvinta, jos sitä ei kuitenkaan valita?
Vielä samana vuonna lautakunta päätti ilman kilpailutusta, että seuraavankin vuoden päällystystyöt annetaan kilpailuttamatta Lemminkäiselle vuoden 1992 hinnoilla.
Lemminkäisen oranssista oli tullut kestovaltti Imatralla.
Oikeusriidan ensimmäinen vuosi on 1994. Tuolloin Imatran kaupunki taas kilpailutti yritykset, ja valituksi tuli halvimmalla tarjouksella Lemminkäinen seuraavaksi kahdeksi vuodeksi.
Kun asiaan palattiin vuonna 1996, tulos oli sama. Lemminkäisen tarjous oli edullisin, ja jälleen sopimus tehtiin kahdeksi vuodeksi, mutta perään liitettiin kolmannen vuoden optio.
Ainakaan valmistelijan mukaan asfaltti ei ollut tuolloin ylihintaista.
”Hintataso ei ole noussut viimevuotisesta pikemminkin päinvastoin. Myös kaksi ja kolmivuotiset vaihtoehdot ovat hintatasoltaan edullisia.”
Tähän saakka kaikki näytti sujuneen hyvin. Samaan voidaan päätyä myös markkoja vertaamalla.
Vuosina 1991-1996 Lemminkäisen valinta näyttäisi säästäneen kaupunkilaisten rahoja 1,5 miljoonaa markkaa ja vielä vuosina 1994-1996 mukavat 105 000 markkaa.
Näkymät olivat suotuisat myös kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Tilaaja oli tyytyväinen.
Ei ole syytä epäillä Imatran kaupungin esittämän vaatimuksen laskentaperusteista.
Markkarahassa 700 000 euroa on lähes 4,2 miljoonaa markkaa. Sen kaupunki jälkikäteen arvioi kärsineensä kartellihinnoittelussa. Rahamäärä vastaa 90-luvulla kahden vuoden päällystysmäärärahoja.
Vastineeksi Imatra sai työllisyyspoliittiset vaikutukset. Kurkvuoren asfalttiasema lopetti toimintansa tämän vuoden huhtikuussa.