Kirkkoherra Juha Tiihosen työhuoneen seinällä on suuri punainen taulu Jeesuksen kasvoista ja seurakuntayhtymän poikakalenteri. Ikkunasta näkyy Lappeenrannan kirkko.
Minusta piti tulla rallikuski tai oopperalaulaja, mutta kuten huomaat, tuli pappi, Tiihonen toteaa ja naputtaa temppuilevan tietokoneen hiirtä.
Kirkkoherran intohimoja ovat edelleen musiikki ja autot.
Musiikissa on estetiikkaa ja autoja olen rakastanut pikkupojasta lähtien. Ehkä itsenäisyyden tuntu ja vauhti viehättävät.
Nyt tallissa onkin kaksipaikkainen punainen unelma, mutta aikoinaan rallikuskihaaveet piti haudata rahan takia.
Ensin oli opinto- ja sitten asuntolainat. Ei olisi tullut kuuloonkaan moinen.
Entä se ooppera sitten?
Oopperalaulajaksi en varmaan tosissaan halunnut. Olen laulanut isoja klassisia teoksia, mutta olen myös kohdannut oikeita muusikkoja ja nähnyt, ettei heillä ole niin helppoa, kuin miltä näyttää. Tässä ammatissa olen päässyt vähemmällä.
Tiihonen ei kuitenkaan usko, että papiksi ryhtyminen olisi ollut sattumaa. Lapsuudenkoti Kangasniemellä oli perinteinen suomalainen kristitty maalaiskoti, mutta vanhemmat eivät koskaan sanoneet, mikä pojasta pitäisi tulla.
Lukioaikana tuli hengellisiä asioita pohdittua, ensimmäinen sysäys tuli surusta naisen perään.
Teologisen tiedekunnan ovet eivät kuitenkaan auenneet ja Tiihonen meni varusmiespalvelukseen. Rakuunamäellä pääsykoekirjat lojuivat kaapin päällä.
Luin ja välillä heitin nurkkaan, ajattelin, ettei minusta pappia voi tulla kun en osaa puhua.
Kun sitten kuulin, että minut oli hyväksytty tunsin, että takanani oli pitkä aita. Tuli vahvasti sellainen tunne, että tästä ei voi enää peruuttaa.
Nuori pappi lähti muutaman työvuoden jälkeen siirtolaispapiksi Ruotsiin. Viittä vuotta vieraalla maalla Tiihonen kuvailee vahvoiksi oppivuosiksi.
Olin lähtiessä melko tyypillisessä nuoren papin tilanteessa – työ tuntui raskaalta. Etenkin hautajaisissa. Ajattelin, etten jaksa kantaa sitä kaikkea.
Ruotsissa suuret ikäluokat olivat vahvimmillaan, seurakuntalaiset aktiivisia ja toimintaa riitti. Siirtolaiset tuntuivat kuolemattomilta.
Aikaisemmat tuntemukset väsymyksestä ja työn raskaudesta eivät enää vaivanneet. Ruotsissa vahvistui se, että työlläni on merkitys ja tarkoitus.
Kaukokaipuun sarjaa jatkoi Golan, missä Tiihonen toimi Suomen pataljoonan pappina. Komennus ajoittui Persianlahden sodan alkuun.
Kaasunaamari tuli tutuksi. Yhtenä yönä juoksin alueen läpi ja ilma oli sakea. Hengästytti ja päätin riisua naamarin. Oli helpotus huomata, että ilmassa leijui vain ylänköjen sumua, ja että elämä jatkui.
Golanin vuosi oli melko epämääräistä aikaa, eikä pelkoa voi kieltää. Toisaalta elimme Raamatun maisemissa, ja vuoden aikana Raamatun maasto sai muodot ja vuodenkierto rytmin.
Vuosien päästä pappeudesta tuli Tiihoselle elämäntapa.
On vaikea sanoa, milloin minusta oikeastaan tuli pappi. Se on ollut hiljainen prosessi, missä olen miettinyt kristillistä elämää ja hengellisiä ilmiöitä.
Nykyään ajatus kulkee melko vapaasti ja niin se saa tehdäkin, sillä kristillisessä uskossa on vähän absoluuttista.
Tiihonen arvelee muuttuneensa ennen kaikkea suvaitsevammaksi. Enää ei ole tarvetta olla aina oikeassa.
Ihmiselämän ymmärrys ja nöyryys ovat lisääntyneet huomaamatta.
Päältä ei voi tietää, mitä kaikkea ihminen kantaa. Jokaisella on henkilöhistoriansa, eikä se aina ole myönteinen. Pitää myös hyväksyä se, että toiset pääsevät vähemmällä.
Tiihonen myöntää, että on epäillyt uskoa useinkin.
Mietin mitä mieltä tässä on, miksi olen juuri kristinuskon leivissä, miksi puolustan sitä?
Aina olen kuitenkin päätynyt historialliseen henkilöön nimeltä Jeesus. Kun mietin hänen opetuksiaan ja tekojaan, ne poistavat aika näppärästi kaikenlaiset harhailut.
Tiihosen mielestä vaikeinta papin työssä on lohduttoman ihmisen kanssa oleminen.
Ajatellaan, että pappi liitää juhlasta juhlaan hyvät vaatteet päällä muiden hyvin puettujen ihmisten kanssa. Mutta ei se niin ole. Olen nähnyt elämän raadollisuutta yllin kyllin.
Tiihoselle on jo vuosia ollut selvää, että kaikkea ei voi kantaa, kaikkia ihmisiä ei voi auttaa.
Empatiasta huolimatta suru jää viime kädessä surevalle, sitä ei voi ottaa toiselta, vaikka kuinka haluaisi, mutta lohduttaa voi. Ilossa on sama juttu. Iloon voi mennä mukaan, mutta toisen iloa ei voi omia.
Myönnän, että joskus väsyttää, mutta kun rankoilla päivillä on vähän väliä, niin levon jälkeen on taas iskussa. Totaalista väsymystä ei ole tullut.
Viime aikoina Tiihonen on alkanut arvostaa sitä, että ihmiset tulevat jumalapalveluksiin.
Kukaan ei nykypäivänä käske ihmisiä palvelukseen. Vapaehtoisuus on varmasti
lähellä sataa. Sellaisessa porukassa pyhä henki voi olla kokemuksellisesti hyvinkin läsnä.
Tiihonen nauttii myös papille lankeavista juhlahetkistä.
Parhaimmillaan juhlissa on hyvä meininki, johon voi omalta osaltaan pienesti vaikuttaa.
Viihdyn juhlissa myös koska olen esteetikko. Naiset ovat silloin kauneimmillaan.
Kirkkoherran lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa. Kaksi on lukenut kauppatieteitä, yksi opettajaksi.
Isänä tunnen hiljaista iloa siitä, että lapset ovat pärjänneet elämässä hyvin ja löytäneet omat tiensä.
Olen tyytyväinen, että olen pystynyt pysymään erossa heidän valinnoistaan. Vanhempana ei saa ajatella lapsia omien kunnianhimojen kantajaksi, se voi myöhemmin osoittautua petolliseksi.
Tiihonen toteaa, että tässä vaiheessa myös oma ikä alkaa tuntua. Ei muuten, mutta haaveissa on jo isoisän rooli.
Joku portti on selvästi auennut. Olen alkanut kiinnittää huomiota pikkutaaperoihin ja ne ovat yllättävän viehättäviä. Olen vähän yrittänyt jälkipolvelle vihjailla, että saisi noita jo tulla.
Tiihosen konkreettinen saavutus työssä on Lappeenrannan kirkon remontti. Työhuoneen ikkunasta näkyvän kirkon kaikki kupolit ovat paikoillaan.
Se on sellainen hiljainen maamerkki, jonka olen kaupunkiin jättänyt. On siitä muutkin yrittäneet ottaa kunniaa, mutta kyllä se minulle kuuluu. Kirkon ulkonäön loppuunsaattaminen on ollut virkaan liittyvä intohimo, se jää vaikka minä tästä joskus lähden.