Eevi Kinnunen
Seija Hackman
Lesosti autolla Vaparille
Koulukatua keskustaan ja Valtakatua takaisin. Joskus pyrähdys satamaan ja sitten Vapaudenaukiolle. 39-vuotias Jarno Laitinen muistelee, että Vapaudenaukiolla riitti 90-luvun alussa nuoria.
-Oli lesoa mennä autolla sinne. Jos joku eksyi aukiolle mopolla, katsottiin vähän kieroon.
”Kun saatiin ajokortit, niin aina sovittiin tapaamispaikaksi Vapaudenaukio. Monta autoa oli aina rivissä. Jokaisella oli ikkuna auki, ja toisille siitä sitten huudeltiin.
Aina joku tuli pyytämään kyytiä kotiin.”
Aukiolla oleskelussa kiinnosti kaksi asiaa: autot ja tytöt. Poikien harmiksi tyttöjä eivät juuri kiinnostaneet autot. Laitinen sanoo, että jos auto oli tarpeeksi erikoinen, tytötkin innostuivat.
Hänen kirkkaankeltainen vuoden 1967 Chevrolet Malibunsa täytti erikoisvaatimukset. Vanhat kaverit muistavat yhä, että auton kuuli kaukaa. V8-moottori piti jyhkeää ääntä, ja vaihdelaatikko vihelteli.
”Pienenä pelotti iltaisin mennä moottorien äänien ja tupakansavun lävitse, kun silloiset amikset kokoontuivat siinä ja vertailivat autojaan.”
Vaparilla näki paljon Toyota Corollaa, Carinaa ja Ford Taunusta. Laitisen mukaan parasta oli, jos joku oli laittanut autoaan. Erikoisuuksia ihmeteltiin yhdessä.
Aukiolla tavattiin perinteisin menoin. Musiikki soi, takapenkkiläisillä riitti keskikaljaa ja etupenkkiläisillä näyttämisenhalua.
-Joskus nousi kumeista savua, kun pojat vähän intoutuivat lämmittämään rengasta.
”Vaparilla ajelu ja Simpukassa kahvilla käyminen kuuluivat kuvioon tuolloin. Missäs muuten ois kavereita tavattu?”
”Suomalainen mies ei ole paraatisotilas”
Erkki Hietamäki ei mennyt Vapaudenaukiolle ilman valmistautumista. Lappeenrannan varuskunnassa 25 vuotta palvellut Hietamäki osallistui vuosien 1961 ja 1986 välisenä aikana kymmeniin paraateihin.
”Partioparaatit kokoontuivat ja lähtivät Vapaudenaukiolta. Oli se juhlavaa, sillä silloin meitä oli paljon.”
Hietamäen aikana paraatin jalkaväkimiehillä ei ollut enää hevosia. Hevosten tilalle tulivat polkupyörät. Kulkuvälineitä pidettiin aukion juhlallisuuksissa tarkasti asennossa.
-Miehet seisoivat polkupyörän vasemmalla puolella sarvista kiinni pitäen.
Paraatit olivat arvokkaita tapahtumia, joihin valmistauduttiin huolella. Sotilaiden jalka ei silti noussut aivan etelän miesten tahtiin.
-Sen eteen tehtiin todella töitä, että pojilla oli marssi kohdillaan. Suomalainen mies ei silti ole mikään paraatisotilas, vaan hyvä taistelija.
”Muistan paraatin järjestäytymisen Marskin synttärien kunniaksi 1969. Hellelukemat oli ylitetty kirkkaasti, ja kurkkua kuivasi. Lähelläni oli eräs kantahenkilökuntaan kuuluva, joka rassasi pistoolikotelonsa auki ja kaivoi sieltä taskumatin sekä otti huikkaa. Väitän, että tavalli- sesta marjamehusta ei ollut kysymys.”
Hietamäki muistaa, että Vapaudenaukion katselmukset kulkivat aina saman kaavan mukaan. Sävelmät soivat, ja puheita pidettiin. Paraateissa kohotettiin yhteishenkeä ja kunnioitettiin Suomen puolesta sotineita. Silloin piti käyttäytyä asianmukaisesti.
-Se oli näytelmä, jota esitettiin siviili-ihmisille.
Pyörät parkkiin aukiolle
Sirkka Svinhufvud aloitti tyttölyseon vuonna 1956. Hänen päällimmäisin muistonsa Vapaudenaukiosta liittyy pesäpalloon.
-Aukiolle mentiin aina pelaamaan pesäpalloa. Kenttä oli iso hiekkakenttä, ja siellä oli hyvin kuuma.
Pelikenttä piirrettiin tikulla maahan.
-Eikä se mitään vapautta ollut, pakko sinne oli mennä. Pesis oli yhtä kärsimystä.
Svinhufvud kertoo, että hänen nuoruudessaan nuoret viettivät aikaa Citylla seisomisen sijaan Valtakatua edestakaisin kävelemällä.
-Kun lähdettiin kävelemään Valtakatua, pyörät tuotiin aukiolle. Samoin silloin, kun lähdettiin johonkin linja-autolla.
”Viikonloppuisin aukion reunassa oli sadoittain pyöriä rivissä. Kyllä sieltä omansa aamuyöstä aina kuitenkin löysi ja kotiin pääsi.”
Lainaukset ovat Etelä-Saimaan verkkokommenteista poimittuja tekstejä, joissa lukijat ovat kertoneet kokemuksiaan ja muistojaan Vapaudenaukiosta.